Timanttiliigaa Roomassa

Eijjumalauta, mummoilla on kävelykepit vaihtuneet selfiekeppeihin.

Blogin nimi on juuri vaihtumassa muotoon Euroopan kirkot ja muut uskonnolliset rakennukset.

Olen lyhyen elämäni aikana tehnyt kaksi matkaa katsomaan yleismurheilua ihan ulkomaille asti. Ensimmäinen taisi olla vuonna 2010, kun iskän kanssa olimme katsomassa Tukholman DN Galania eli Timanttiliigan kisoja ja heti perään 2013 olimme Oslossa Bislettin saman sarjan kisoja katsomassa. Niinpä tasaisen vauhdin taulukolla seuraava kertani oli koittava nyt 2016. Euroopassa oli ennen kotiutumistani tiedossa neljä Timanttikisaa, kaksi edellämainittua, sekä Birminghamin ja Rooman kisat. Uutta paikkaa tietenkin metsästykseen ja halvemmat lennot ratkaisivat kohteeksi Rooman.


Pistetään nyt parit kuvat Oslon reissulta 2013, kun koneelta löytyivät ja tässä on kelpo julkaisualusta.


Sitten nykypäivään. Mitään erityistä suhdetta ei minulla ikuiseen kaupunkiin ennalta ollut, ja jos jotain, niin ehkä jopa hieman negatiivisia tuntemuksia. Tämä mielikuva oli tullut suurista turistimassoista ja heitä koijaavista kauppiaista, taskuvarkaista ja muista huijareista. Ensimmäisen päivän kuljinkin vainoharhaisesti kädet taskuissa, koko ajan ote arvotavaroissa, mutta jo toisena päivänä uskoin, että kuukauden päivät kasvanut terroristipartani viestii, että minulla ei ole mitään varastettavaa, tai vaihtoehtoisesti tulen muiluttamaan ryövärit heti tuoreeltaan.

Tällä kertaa menin ensimmäistä kertaa Ryanairin siivin. Menopaluulento, joka sisälsi lentokenttäkuljetuksen Ciampinon kentältä kaupunkiin Terminin rautatieasemalle, oli ihan kelvossa 70 euron hinnassa. Myöskään piletti Stadio Olimpicolle ei ollut Pohjoismaiden kisojen hinnoissa, 5-30 € hintaluokasta (Tukholmassa ja Oslossa hinnat taisivat olla 70-80 €) valitsin budjettivaihtoehdon 5 € lipun pohjoiskaarteeseen. Majoitus oli aivan päärautatieasema Terminin vierestä, dormipeti perustason hostellista kolmelle yölle 70 €. On muuten jännä, kuinka Budapestiin tullessani kermaperseeni vaati aina hotellia ja siltä vähintään neljää tähteä, ja nyt metsästetään halvinta hostellia. Ettei vaan olisi rahat lopussa? Mutta niin, siinä nämä pakolliset statsit, jatketaan tapahtumiin.


Päivä 1:

Kisat olivat tiedossa heti torstaina, joten heti keskustaan saavuttuani suoritin nopean repun tyhjennyksen hostellilla, iskin pari pizzapalaa aseman vierestä naamariin ja kohti stadionia. Metro toimii Roomassa ihan kelvollisesti, 72h lippu julkisiin oli hinnaltaan 18 €, joten sellainen taskuun. Raivostuttavin asia julkisissa oli, kun etenkin Terminillä metroa odottavat ihmiset jäivät laiturille tullessaan niiden kahden holvikaarisisäänkäynnin tukkeeksi ja metron saapuessa änkesivät niihin kahteen keskimmäiseen vaunuun, joihin eivät sitten yllätyksekseen mahtuneetkaan. Kun massasta pääsi kiroillen lävitse, olivat metron ensimmäinen ja viimeinen vaunu aina lähes tyhjiä. Busseilla taasen ei oikein tainnut olla aikatauluja ja jos olisikin ollut, niin tuskimpa ne paikkaansa olisivat edes pitäneet. Niiden reittejä ei tullut edes katsottua etukäteen, joten tyylini oli etsiä pysäkkien linjalistoista asema johon halusin ja sen jälkeen pistää kädet ristiin ja herran huomaan, että sieltä joskus se bussi tulee.

Kisat läpi kuvina:

Kotiyleisön suursuosikki oli ½-partaa tavaramerkkinään pitävä korkeushyppääjä Gianmarco Tamberi. Miehellä tuntui koko ajan olevan show päällä, ja hyppääminen näytti olevan välillä sivuasia yleisön huudatuksen välissä. Meitä vanhoja koulukuntalaisia, itseäni ja Rädyn Seppoa, tuollainen helvetin melskaaminen ärsyttää suunnattomasti. Voittaisi edes maailmanmestaruuden ennen kuin alkaa kukkoilemaan. Italialainen yleisö oli oletuksiani paremmin mukana karkeloissa ja stadionilla kierrätettiin aaltoakin lähemmäs 10 kierrosta jossain vaiheessa. Illan kovimman tuloksen teki naisten 5000 metrillä Etiopian Almaz Ayana, joka juoksi vain noin 1,5 sekunnin päähän maailmanennätyksestä. Toinen kova laji oli miesten pituus, jossa 7 miestä pääsi yli 8 metrin, mielestäni tässä vaiheessa kautta aikas hyvin. Vielä yhteenvetona: erittäin hyvät kisat kelvollisella tulostasolla. Illalliseksi jälleen pari pizzapalaa.


Päivä 2:

Olennainen oli hoidettu alta pois ekana iltana, joten sitten oli aika siirtyä kunnon turistiksi pällistelemään mitä kaikkea Roomasta löytyy. Aamulla heittelin Google Mapsiin parit tähdet sellaisien nähtävyyksien kohtaan, joista joskus olin jotain kuullut ja sitten vaan kiertämään. Enpä tehnyt siis taaskaan nähtävyyksien katselusta liian vakavaa ja jätin tilaa soveltamiselle, ihmettelylle, päikkäreille hostellilla sekä tietty oluenjuonnille.

Eipä siinä, kierrosta eteenpäin, ja katsomaan onko muualla yhtä paljon porukkaa liikkeellä.

Tämä Vittario Emmanuelin muistelumerkin ympäristö oli kyllä siitä hyvä paikka, että kolme komeata kohdetta oli tuossa ihan vierekkäin.

Pienet tunnin päikkärit tämän kierroksen jälkeen. Hostellilla yhdellä dormikaverilla, 60-70-vuotiaalla argentiinalaismuorilla oli kauheasti asiaa, mutta valitettavasti ei oikein yhteistä kieltä löytynyt. Kroatialainen Adriana toimi parhaansa mukaan tulkkina, sillä osasi hieman espanjaa ja italiaa. Jaa niin, toki hänellekin muistin kehua Blanka Vlašićin olevan iskän suosikkiurhelija.

Illalliseksi otin pastaa jostain ravintolasta Terminin lähellä. Paikan nimi ei jäänyt mieleen, mutta eipä ruokakaan mitenkään historiankirjoihin jäänyt. Tärkein, eli näläntunteen siirtäminen kuitenkin onnistui, joten sikäli palveli. Ja palvelu toimi nopeasti, joten pienelle iltakävelylle oli vielä lähdettävä. Puhelimen S Healt -applikaatio väitti että 25km tuli tuona perjantaina käveltyä, mutta tuskin se ihan niin paljoa oli, vaikka jalat illalla aika kypsät olivatkin.

Tulipa muuten näin jälkikäteen katsottuna ihan järkyttävä määrä kohteita yhteen päivään. Lauantaina sitten vähän rauhallisemmin.


Päivä 3:

Päivän agendana oli tutustua vähän paremmin Vatikaaniin, ja jopa käydä sisällä Pietarinkirkossa jos hermot kestäisivät.

Päikkärit venähti pariin tuntiin, mutta mikäs siinä, olihan siinä jo parissa päivässä enemmän kuin tarpeeksi nähty.

Pari olusta matkaevääksi ja vielä illasta pyörimään kaupunkia. Jostain bongasin, että Valla Aurelian metroaseman vieressä olisi joku kukkula komeilla näköaloilla, mutta poluilla oli sen verran pimeää että päädyin vetäytymään suunnitelmasta. Ja etenkään kun mukaan ei sattunut pistoolia tai huumeita kauppatavaraksi. Niinpä päädyin vaan tallaamaan katuja ja fiilistelemään. Toimi ihan sekin.


Päivä 4:

Lentokentälle piti sunnuntaina suunnata puolen päivän aikaan, joten eipä siinä paljoa aikaa aamulla jäänyt. Pienet kiertelyt vielä ja metrolippu, jossa oli käyttöaikaa jäljellä viitisen tuntia, meni lahjoituksena jollekin vanhemmalle pariskunnalle.

Onneksi olkoon, jos jaksoit tänne asti postausta kahlata! Pienenä loppuyhteenvetona vielä, että Rooma oli huomattavasti ennakko-oletuksia parempi mesta. Toki olen yhä vieläkin enemmän Itä-Euroopan ystävä, mutta tämän toisen Italian reissun jälkeen siedän italialaisia jo huomattavasti paremmin. Ja ehkä seuraavalla reissulla auttaisi, jos osaisi kieltä vähän enemmän kuin ciao ja grazie. Niin, ja korttia en pistänyt Vatikaanista tulemaan, mutta äiteelle löytyy yllättäen jääkaappimagneetti.

Päiväretki Balatonille

Pikkusiskon vieraillessa pari viikkoa sitten täällä toista kertaa, täytyi keksiä jotain uutta, sillä perussetit oli jo nähty. Niinpä vuokrattiin yhdeksi päiväksi auto ja lähdettiin Balatonille. Jo aika monessa maassa autoilleenna (Belgia, Ranska, Italia ja Tallinnassa laiva-Superalko-reitti), ei Unkarin liikenne ratin takaa enää niin hirmuiselta tuntunut, joten jos pärjää autolla Tampereella, osaa ajaa myös täällä.

Yllättäen reissusuunnitelmaa ei oltu muuten tehty, kuin että aloitetaan asukasluvultaan vähän Kangasalaa pienemmästä Siófokista Balatonin etelärannalta. Sinne ei ajellut kuin tunnin verran, sen jälkeen kun oli puoli tuntia eksyillyt karttaohjelmien kanssa koittaen päästä Budapestista pois. Siófokilla suurin anti oli komea vesitorni sekä tietenkin ranta. Turisteja ei näin vuosin vielä näkynyt, joten aallonmurtajaa ja rantaa sai tallata melko rauhassa. Vesitornista oli hyvät näkymät kaupungin ylitse, eikä hissilippukaan muistaakseni kovin montaa euroa ollut. Lounas syötiin Mala Garden -nimisessä ravintolassa, joka oli TripAdvisorissa kaupungin ykkösenä ja ruoka oli erittäin syötävää, molemmilla kalaa lautasella. Hintataso oli jonkin verran normaalia korkeampi (suunnilleen 12 € per annos), mutta se nyt kestettiin.

Lounaan jälkeen alettiin soveltamaan seuraavan kohteen kanssa ja päätettiin siirtyä Balatonin pohjoisrannalle. Google Maps ohjasi meidät paikkakunnalle nimeltä Balatonfűzfő ja kun todettiin, ettei siellä näy mitään merkkejä elämästä, totesin etsimämme paikan olevankin ehkä nimeltään Balatonfűred. Aika lähellä ja mitä pienistä, joten vielä parikymmentä kilometriä eteenpäin ja oltiin perillä.

Balatonfűredista löytyi ehdottomasti Siófokia komeampaa rantamaisemaa ja pienehkö rantabulevardi. Otimme hyvät jäätelöt rantabulevardin kahvilasta matkaan (varmaankin täältä) ja menimme ihmettelemään, että miten turkoosia se vesi on tällä puolen järveä.

Kello ei ollut vielä liikaa, joten katsoin kartasta Tihany-nimisen niemen alle 10km ajomatkan päästä ja ajelimme sinne. Koko kevät on ollut yhtä luostarien kiertämistä, joten pitihän sellainen täältäkin bongata.

Tuo tiistai oli viikon kolein päivä, lämpötila liikkui +20°C tienoilla, mutta uhkaavista pilvistä huolimatta sadetta ei onneksi saatu kuin ajomatkoilla. Huomioina vielä tuonne automatkaaville, että kolikoita on hyvä varata joitain kiloja parkkiautomaatteja varten, sillä ilmaiset parkkipaikat ovat kaupungeissa ja kylissä harvassa.

Tämä teksti on muuten kirjoitettu lähes kokonaan jonottaessani pääsyä Vatikaaniin, siitä reissusta tulee toivottavasti raporttia vähän nopeampaa tahtia. Ja panoraama-kuvia tulee tästä eteenpäin näkymään blogissa erittäin paljon, pikkusisko kun toi tullessaan uuden kännykän, josta tuo toiminto löytyy.

Unkarilainen vaihtari

Kuka hullu nyt Tampereelle haluais?

Onpa täällä ollut hiljaista. Melkein jo liikaa vieraita, tenttejä ja matkustelua pariin viikkoon. Ja jo kahdelta kaverilta on tullut viestiä, että missä uudet tekstit viipyy (äitee ei siis ehkä olekaan ainut lukija), niin lähdetäänpä purkamaan kaikkea mitä on taas tapahtunut.

Tapahtuipa iltana eräänä pari viikkoa sitten sellaista, että tapasin unkarilaisen opiskelijan, joka on tulossa Tampereelle vaihtoon ensi syksynä. Zsombor, joka on alunperin Pécsistä (200km Budapestista etelään) pisti viestiä Facebookissa, että hän oli saanut nimeni koulun kv-toimistosta ja tottakai hän otti yhteyttä. Päädyimme oluelle. Olin poiminut ennen lähtöäni TAMKilta mukaan pari esitevihkoa ja niillehän tuli nyt käyttöä luovuttaessani ne eteenpäin. Kirjoittelin Zsomborille myös Googlen Driveen pari sivua Tampere- ja Suomi-vinkkejä, ja eiköhän sitä sitten viimeistään syksyllä Tampereella nähdä tämän veijarin kanssa uudestaan. Zsombor oli muuten toinen täällä tapaamani rallifani, puheeni oli kuulemma samanlaista kuin Jari-Matti Latvalalla. Ottaako tuon nyt sitten hyvällä vai pahalla? Rallienglannilla siis mennään, mutta onneksi ei ihan tommimäkis-tasolla. ”Race was bad but car was good.”

20160520_143330


Koulun lehtoreista olin jo jonkin verran täällä jutellut, yhden kanssa olen eksynyt muutamasti syömään tai oluelle ja nykyinen opinto-ohjaaja kyselee myös ahkerasti meitä raskaan päivän jälkeen palauttavalle ohraiselle. Kärkeen meni kuitenkin eräs lauantai Business Analysis -ainetta pitävä opettaja, joka kutsui meidät vapaaehtoisia ryhmätyöesityksiä ylimääräisellä tunnilla pitäneet syömään omistamaansa ravintolaan.

Vielä paremman hommasta teki kun Mr. Almasi kertoi, että hän tarjoaa kaikille yhden pääruuan ja ruokajuoman. Peuraa burgerin välissä ja Tuborgia kyytipojaksi meikälle. Paikan päälle saavuttuamme selvisi, että Mr. Almasi ei valitettavasti ehdi illallistamaan kanssamme, sillä hänellä oli alkamassa keikka eräässä kellarikapakassa (Zappa Cafe taisi olla nimeltään hän) puolen tunnin päästä. Niinpä söimme 8 opiskelijan voimin ja siirryimme aterioinnin jälkeen kuuntelemaan opettajamme laulantaa. Ja vallan erinomaisesti häneltä kävi myös rock-covereiden laulaminen. On siinä kaveri, jolla on monta rautaa tulessa. Ja loppuillasta vielä mainintana, että tapasin kolme omanilaista, jotka olivat hollantilaisvaihtarin vieraana. Kaikkea sitä Budapestissa tulee vastaan, erittäin mukavia heppuja nämä tulevat sulttaanit.

GoPork

Budapestin Chinatown

Miksi jääkiekon MM-kisojen pitää olla samaan aikaan kaikkien tenttien kanssa?

suomi-unkari-jääkiekko

Keskiviikkona oli kauan odottamani jääkiekon MM-kisojen Suomi-Unkari-peli ja niin kuin kovin monta kertaa aiemmin, löysin itseni jo lähes kantapaikastani, Black Dog pubista. Varsinaisesta kiekkohuumasta ei voitu tällä kertaa puhua, sillä kuppilassa oli kaikki kolme asiakasta, minä ja kaksi Unkaria kannattavaa veljeä. Suomelle 3-0 päättyneen ottelun jälkeen kehuin unkarilaisille heidän olleen hyvä vastus ja toivovani, että heille ainakin yksi voitto kisoissa suotaisiin. Ja niinhän sitten lauantaina kävi, ensimmäistä kertaa 77 vuoteen MM-tasolla, kun Unkari voitti Valko-Venäjän. Taisivat muuten tuossa keskiviikon ottelussa paikan päällä Pietarissa olleet unkarilaiset olla suomalaisia äänekkäämpiä, eli se pieni fanijoukko on kyllä sitäkin innokkaampaa.


Tulipa tuossa iltana eräänä pohdittua, että kuinka moneen ihmiseen tällä reissulla olen päässyt tutustumaan. Sehän nyt oli ihan mahdotonta, mutta näiden ihmisten kotimaiden listaaminen oli jo hieman helpompaa:

Lähemmäs 30 maata siitä tuli, ja jokunen vielä varmasti unohtuikin: Alankomaat, Australia, Azerbaidžan, Belgia, Brasilia, Ecuador, Espanja, Georgia, Irlanti, Iso-Britannia, Italia, Liettua, Luxemburg, Kazakstan, Mongolia, Norja, Portugali, Puola, Ranska, Ruotsi, Saksa, Sveitsi, Taiwan, Tšekki, Unkari, USA, Valko-Venäjä, Venäjä. On aikas hauskaa, että samalla bussimatkalla voi ajautua keskustelemaan Astanan (Kazakstanin pääkaupunki) järjettömistä rakennushankkeista ja saada vinkit Kaakkois-Italian reissuun.


Olikohan  maanatai-iltapäivä, kun lähdin lenkkeilemään ja etsimään uusia paikkoja, jossa ei ole vielä tullut pyörittyä. Ja yksi tällainen mielenkiintoinen paikka löytyikin. Nimittäin Budapestin Chinatown, tai ehkä ennemminkin basaari, tai joku, miksi hehtaarien kokoista vanhaa tehdasaluetta nyt voi kutsua.

Olin joskus mennyt tuosta raitiovaunulla ohi ja luullut sitä isoksi kirpputoriksi. No olihan se vähän sitäkin. Kauppaa käytiin niin autonperästä, merikontteihin tehdyistä putiikeista, kuin vanhoihin teollisuusrakennuksiin tehdyissä liikkeistä. Tai eipä tuolla oikein ketään asiakkaita keskiviikkona klo 15.30 ollut. Myyjät tuijottivat apaaattisesti tiskiensä takaa tuulipukuista Anttia. Myynnissä oli hullu määrä vaatteita, kenkiä, keittiötarvikkeita ja elektroniikkaa. Fiilis oli vähän kuin koko ebay olisi tuotu eteeni. Useissa liikkeissä vaikutti olevan sama tuotevalikoima, samalla lailla kun tänä päivänä Tallinnan Merekeskuksessa tai aikoinaan Mustamäen torilla (äitee voi korjata, mutta väitän että käytiin siellä kun olin junnu). Siltanosturit ja tehdaspiiput olivat jäljellä muistuttamassa rapistuvan alueen edellisestä elämästä. Ei ollut rahapussia mukana, mutta enpä olisi mitään tuolta ostanutkaan. Äkkiä pakoon, ei jatkoon.


belga sörfesztivál

Lauantaina kävimme kämppiksen kanssa belgialaisten oluiden festareilla Bálnassa (edellisessä postauksessa kuva tästä rakennuksesta; Bálna tarkoittaa valasta ja siltä rakennus hieman ulkopuolelta näyttääkin). Noin 80 eri belgioluen kokemuksella olin tietysti ihan taivaissa, mutta pärjäsin silti reissun vain kolmella lasillisella. Maistelulasin ja tuon kolme annosta sisältävä lipun hinta oli 2800Ft (9 €), joka paikallisittain oli hieman yläkanttiin, mutta ehdottomasti sen arvoinen. Törmättiin tapahtumassa pariin muuhun ecuadorilaiseen, joista toinen paljastui The Rasmus-faniksi. Bändi oli ollut kuulemma aikoinaan kovassa radiosoitossa ja suosiossa myös Latinalaisessa Amerikassa. Ja näköjään nyt toukokuun lopulla heillä näyttää olevan keikkoja Meksiko-Peru-Argentiina -akselilla. Itse tietenkin kehuskelin nähneeni bändin livenä Kangasalan Harjufestareilla vuonna 2003.


Otetaan vielä yksi mielenkiintoinen ja ehkä hieman yllättävä aihe tähän tarkasteluun: huumeet. Alkuun todettakoon, että henkilökohtaisesti minulle on se ja sama, mitä kukin sisäänsä vetää ja kannabis voi hyvinkin olla alkoholia harmittomampaa. Mutta ei tämä tieto saa silti minua sitä edes kokeilemaan. Joka tapauksessa olin hieman yllättynyt, että noin neljästä kaveripiiristä, joissa täällä olen enemmän liikkunut, kolmessa illanviettoon kuuluu silloin tällöin pilvenpoltto ja kahdessa on harrastettu kokaiinin nenään imemistä. Kun iltaa aloitellaan jonkun kämpillä pubissa istumisen sijaan, siitä yleensä jo tietää, että joku on käynyt kannabisostoksilla. Nämä kokkelia vedelleetkin vaikuttavat muuten aivan tavallisilta nuoria. Hyvänolontunnetta vaan täytyy hakea astetta nopeampaa kautta. Aika jännä, että en ole Suomessa osunut vastaaviin piireihin lähes koskaan, mutta täällä huimausaineet tuntuvat olevan osa normaalia illanviettoa. Mutta niin, kukin tyylillään. Ja äiteelle vielä sellaiset terveiset, ettei tähän liity jengikontakteja, väkivaltaa, rahanpesua, pankkiryöstöjä tai aseita, täällä vaan sattuu olemaan esim. 5 hollantilaisopiskelijaa, ja kannabis on Hollannissa laillista. Eli ei tarvitse tulla hakemaan poikaa vielä kotiin.

Kesäkaupunki Budapest

On muuten sitten maailmankaikkeuden kuivimpia markkinointilauseita nämä: ”Hanko on oikea kesäkaupunki” ja ”Pälkäne puhkeaa kukkaan kesällä”. Mainitkaa yksikin suomalainen kylä tai kaupunki, mikä ei mielestänne olisi kesäkaupunki tai missä ei olisi enemmän elämää kesällä kuin talvella (pl. hiihtokeskukset).

Kyllähän sitä Tampereellakin tapahtumia riittää kesän jokaiselle päivälle, mutta aikas vähän niihin tulee valitettavasti otettua osaa. Täällä kuitenkin tapahtumat ovat olleet niin erilaisia ja isompia kuin Nääsvillessä, että näihinhän on melkein pakko koittaa ottaa osaa. Etenkin erilaisia ruoka- ja olutfestareita näyttää olevan lähes joka viikonlopulle, joten mikäs täällä lihoessa. Viime viikolla ehdin piipahtamaan parissa tapahtumassa. Pääosassa olivat vähemmän yllättäen urheilu sekä autot.

Keskiviikkona kylille saapui Gumball 3000-ralli, jonka pääajatuksena jokseenkin on, että rikkaat tai enimmäkseen nousukkaat hommaavat superauton ja ajavat sillä viikossa 3000 mailin reitin. Päivät kaasutellaan 250km/h pitkin valtateitä ja illalla saavutaan uuteen kaupunkiin ja pidetään bileet. Jossain siellä taustalla on myös ajatus hyväntekeväiyydestä, eli ihmiset voivat ostaa Gumball-tuotteita tai tehdä lahjoituksen tiimille ja näistä osa sitten pistetään hyväntekeväisyyteen. Se mikä yleisöä tässä viehättää, on tietenkin upeat autot ja julkkikset ajamassa niitä. Tänä vuonna matkaan Dublinista kohti Bukarestia lähti ainankin Ritari Ässä David Hasselhoff, ex-formulakuskit David Coulthard ja Jean Alesi sekä dj/tuottaja Afrojack. Näistä kaksi ensimmäistä ei ikinä päässyt Budapestiin asti, sillä muut bisnekset painoivat päälle sen verran, että he olivat mukana vain pari päivää. Mutta mitä siellä Pyhän Tapanin kirkolla sitten tapahtui, sen kertonee jälleen video. Batmobilin tyylisellä kulkineella liikkeella ollut Team Galag (alla Snapchat-koostevideolla kohdassa 0:29) heitteli paitoja yleisölle, niin sellaisenkin sain, kun päin näköä heittivät. Joku tiimi taisi pistää jakoon iPhonejakin, mutta enhän minä sellaisella olisi mitään edes tehnyt. Oli muuten niin järkyttävän monta Ferraria, Lamborghinia, McLarenia, Aston Martinia, Bentleytä ja muuta kulkuneuvoa siinä rivissä, ettei edes parin kuninkaallisen Rolls-Roycen saapuminen paikalle säväyttänyt kuten normaalisti olisi käynyt. Miinuksena sanottakoon, että autot oli tarroitettu niin vahvasti sponsoreiden logoilla, että osa menopelien upeudesta meni hukkaan. Mutta saivatpa sponssit vastinetta rahoillensa.


Lauantaina keksin, että illalla on Unkarin jalkapallocupin finaali, jossa pelaisi jo tänä vuonna 29:nnen liigamestaruuden voittanut Ferencváros ja Pohjois-Budapestin Újpest, jonka yhtä peliä olin myös käynyt aiemmin katsomassa. Näissä derbyissä on aina hyvin tunnetta mukana. Berliinin reissu osui juuri viimeisen liigaderbyn ajankohtaan, joten sekin saataisiin nyt korjattua. Lippuostosta tuli farssi, kun en ensin saanut nettiostoa menemään lävitse ja marssin stadionin lippuluukulle. Siellä vallan mukava lipunmyyjäkaiffari Matt kertoi, että liiton säännöistä (ehkä enemmänkin säädöstä) johtuen liput pystyy ostamaan vain netistä (lipunmyynti josta ei pysty ostamaan lippuja, ok). Hän kuitenkin tuli ulos tupakille avustamaan, kun aloin kännykällä lippuani ostamaan. Homma kaatui siihen, kun järjestelmä kysyikin tekemään vielä luottokortille  varmennuksen verkkopankkitunnuksilla, joita ei tietenkään ollut mukana. Siispä Mattilta saaduilla ohjeilla takaisin kämpille, jossa osto sitten onnistui. Huh mikä säätö. Oltiin vaihdettu numeroita, niin kiitin vielä neuvoista. Vastaus hymyilytti. Olen nimittäin jaksanut manata jokaiselle, joka vain vähänkin jaksaa kuunnella (myös Mattille), että Suomea ei tula näkemään futiksen EM-kisoissa minun elinaikanani. Mutta joo, fani kai sitten kuitenkin olin Mattin mielestä.

matt


Peliä odotellessa kävin hetken aikaa katsomassa Dunai Regattaa, joka oli enimmäkseen opiskelijoille suunnattu päivän mittainen urheilu- ja musiikkifestari Budan rannalla Gellertin kylpylältä etelään päin. Regatan hommasta teki soutu- ja melontakisat, jotka olivat paikallisten korkeakoulujen välillä. Oma kouluni BGE jäi valitettavasti dragon boat-kisassa finaalin viimeiseksi. Soutukisassa kirittäjiksi oli saatu legendaariset Cambridgen ja Oxfordin yliopistojen joukkueet, jotka ottivat kaksoisvoiton.

Bálna dunai regatta
Bálna (suom. valas), kaikenlaisille messuille ja tapahtumille tarkoitettu keskus tuossa tois puol jokkee. Vettä alkoi satamaan 10 sekuntia soutufinaalin jälkeen.

Újpestin fanit eivät pettäneet ja pitivät hyvän shown savuja, soihtuja ja paukkupommeja myöden, Suomessa tällainen ottelu olisi varmaan aika monesti jo keskeytetty. Fradin faneista ei taasen lähtenyt niin hyvin ääntä, sillä kaiketi osa ydinporukasta boikotoi yhä otteluita jalkapalloliiton keksimien huliganismia ehkäisevien sääntöjen vuoksi. Ferenváros vei kuitenkin ottelun ja juhli noin 22:tta Unkarin cupin voittoa. Tuosta taas snäppäilyt tapahtumista:

Budapestin eläintarha ja vappu

Vaikka en niin kauheasti eläintarhoista perusta, niin tottahan toki Budapestista sellainen löytyy. Ja kun Berliinissä tuli käytyä jo porteilla asti ihmettelemässä, niin pakko täällä on sisällä asti mennä. Hinta tietysti miellytti täällä jälleen opiskelijaa, 1 900 Ft (eli 6 €; aikuisilta 2 500 Ft). Ilmeisesti kaikki kala-, lintu- ja hyönteislajit sekä perinteiset maaeläimet yhteenlaskettuna Budapest Zoo:sta löytyy noin 1000 eri eläinlajia, mikä ei edes kauheasti häpeä Berliinin 1500 eri lajille.


Unkarilaiset ovat moottoriurheilukansaa, vaikka maasta on tullut esimerkiksi vain yksi F1-kuljettaja. Piknikin sijaan bongasin pari päivää ennen vappua Nagy Futam -tapahtuman (suomennettuna ”suuri kisa”), joka järjestettiin nyt neljännen kerran Tonavan rannoilla. Formaattiin kuuluu joskus Helsingissäkin nähty F1-autojen ja muiden kulkupelien näytösajo ja lisäksi energialitkumerkki Red Bullin ilmailunäytös. Ajonäytöksestä missasin suurimman osan, mutta näytti siellä pyörivän 20 vuotta vanhojen F1-autojen lisäksi ainakin Dakar-rallin autoja, DTM-rata-autoja, pari dragsteria ja driftausautoja. Ajonäytöksen jälkeen screeneillä pyöri Sotshin F1-kisan startti ja sitten oli lentonäytöksen vuoro. Se oli ehdottoman hauska parin tunnin setti, jonka kohokohtana oli ehkäpä Airbus A321:n ylilennot Tonavan päällä. Ja menipä siellä ketjusillan ali parhaimmillaan kolme lentokonetta samaan aikaan. Viimeksi mainitussa koitettiin ilmeisesti jonkinlaista maailmanennätystä, olisiko otsikkona ollut eniten koneita sillan alla samaan aikaan tms. Aika lähellä katastrofia tuo meinasi olla, kun yksi koneista otti hieman vesikosketusta (näkyy linkin videolla).

Tuossa vielä pieni koosteeni näistä bakkanaaleista, enimmäkseen Snapchatista otettuna:


Olin harrastamassa yhtenä perjantaina kultturellina miehenä taidetta. Tämä harvinainen näky todistettiin yhden Budapestin tiimiakatemialaisen, Richardin, valokuvanäyttelyn avajaisissa eräässä lounasravintolassa. Seuraavan näyttelyn kuvat tulevat olemaan Suomesta, kun Richard ja 5 muuta tiimiakatemialaista kävivät Jyväskylässä ja Tampereella kuukausi takaperin. Avajaisillan muusta ohjelmasta vastasi Richien pikkuveli kavereineen, jotka soittelivat taidokkaasti jazzia. Setin jälkeen kävin kehumassa poikia hyvästä musisoinnista ja mainostamassa heille Tampereen parasta jazz-paikkaa Paapan Kapakkaa. Siinä yksi pojista sitten kehui englannin lausumistani, että ei ole sellaista perus-rallienglantia kuin useimmilla suomalaisilla (ei helvetti, huutonaurua, minä ja hyvä englannin lausuminen samassa lauseessa) ja siitä päästiinkin aasinsiltana ralliin. Siis tämä ehkä 19-vuotias kaiffari painoi luetellen kaikki rallin maailmanmestarit Juha Kankkusen kolmannesta mestaruudesta vuodelta 1991 lähtien, jatkuen Tommi Mäkisen maagiseen mestaruusputkeen ja Marcus Grönholmin legendaariseen ”up in the ass of Timo” -lausahdukseen. Huhhuh, oli varmasti viisain basisti tähän mennessä. Suurena toiveena miehenalulla oli joskus päästä Jyväskylään katselemaan ralleja. Toivotaan että näin joskus vielä käy.


Koulutyöt meinaavat välillä haitata vapaa-aikaa. Usko kaikkien kurssien läpäisystä ja esseetehtävien palautuksesta ajoissa elää yhä vahvana. Tässä samalla alkaa jo tuntua, että kohta on Suomeen paluun aika, vaikka siihen on vielä kuutisen viikkoa. Eiköhän Unkarilla ole sinä aikana vielä paljon annettavaa. Niin, ja parin viikon päästä alkaa jälleen majatalon pitäminen. Ohjelmaa siis riittää.

Viikonloppumatka Berliiniin

Koska olen aina ollut viimeisen päälle kaikkien trendien aallonharjalla, päätin tehdä muodikkaan viikonloppumatkan Berliiniin tutustumaan kaupungin monivivahteseen, urbaaniin ja boheemiin kulttuuriin. Tai oikeasti halusin vain mennä katsomaan jalkapalloa eikä muulla ollut niin väliä, pienet on marginaalit.

Airberlinin aikataulut meni aikas loistavasti, sillä lento oli Berliinissä perjantaina klo 12 ja kone takaisin Budapestiin lähti sunnuntaina klo 21.30. Siis lähes kolme päivää aikaa vaeltaa vailla päämäärää, ei huono. Ainoa kunnon suunnitelma kun oli tuo Hertha BSC vs. Bayern München. Hintapolitiikka menopaluulennosta oli 100 € tienoilla, joten rahaa jäi vielä mukavasti kaljaankin. Lisämaininnat vielä airberlinin stuertille, joka jakoi silmää iskien suklaasydämet koneesta poistuessa, sekä Tegelin lentokentälle, joka toi mieleen kotoisan Tampere-Pirkkalan kentän ja Suoran ala-asteen edesmenneen viipale-koulun.

Kentältä otin bussin Alexanderplatzille ja siitä heti ensimmäistä huurteista ja lounasta etsimään. Hackescher Marktilta löytyi The Bird Express-niminen ravintola ja sieltä perushyvä burgeri. Majoitusvalinta oli viikonlopun trenditeemaa mukaellen ONE80° Hostel, joka oli brändätty nuorille bilehostelliksi. Bileitä hostellista ei kuitenkaan onneksi löytynyt. Hinta 6 hengen dormissa oli kahdelta yöltä 70 € sisältäen aamupalan, joka nyt on hostellista melkoisesti, mutta sijainti oli huippu, vain parisataa metriä Alexanderplatzilta. Huonekavereina oli ainakin saksalaista lentokonemekaanikkoa ja espanjalaisitaliasta opiskelijaa.

Pienen kävelykierroksen ja hostelli-välikuoleman jälkeen suuntasimme Proakatemian tiimikaverin ja tämän kevään Berliinissä opiskelevan Saanan kanssa muutamalle oluelle Hops & Barley -nimiseen baariin. Baarissa oli myös pieni panimo, joten olut oli varmasti paikallista ja tietenkin erinomaista.


Peli alkoi lauantaina jo 15.30, joten lähdin melko aamusta hiljalleen stadionia päin. Tähän väliin joukkoliikenteestä mainintoina, että se toimii saksalaisella tehokkuudella ja kolmen päivän jälkeen systeemi on jo kohtuuselkeä. Kertamaksu taisi olla 2,7 € ja päivälippu 7 €, joten puolta pienempiin hintoihin tottuneelle liikuttiin isoissa summissa.

Kun en mennyt eläintarhaan ja aikaa ennen peliä vielä riitti, päätin käydä katsomassa Charlottenburgin linnan.


Berliinin olympiastadionilla on paljon muutakin nähtävää kuin ainoastaan ottelu. Stadionin ympäristöstä löytyy pienen urheilumuseon verran nähtävää.

Sitten itse ottelun pariin. Liput otteluun oli kaiketi myyty helmikuussa loppuun kymmenissä minuuteissa, ja meikä keksi tämän vapaan viikonlopun 2-3 viikkoa ennen reissua. Siispä otin holtittoman hintaisen 90 € lipun viagogosta. Mutta kerrankos sitä. Katsomonosa 29.2 oli sopivalla tarkkailuetäisyydellä fanikatsomoon eli Ostkurveen nähden. Vaikka yleisurheilumiehiä olenkin, niin pakko myöntää, että pikkaisen juoksuradat vie stadionin tunnelmasta pois. Nuorilla silmilläni kentälle näki vielä kohtuuhyvin, mutta voin vain kuvitella mitä ylimpien rivien katsojat saavat pelistä irti. Koska olin pistänyt pienen vetoni Herthalle, niin täytyihän kotijoukkueen huivikin sitten hankkia. Ja tuli ihan tarpeeseen, tuuli oli melkoisen kova välillä.

Ensimmäinen puolikas oli Bayernin pienoista hallintaa, mutta Herthakin sai muutaman hyvän paikan. Toisen puolikkaan alussa Hertha nukkui ja Vidal laukoi kuudentoista kaarelta pallon maaliin Hertha-puolustajan polven kautta maaliin. Tokalla puolikkaalla myös ikisuosikkini Franck Ribery pääsi kentälle. 170cm pitkä vasen laita oli luonnossa vielä pienemmän näköinen kuin telkkarissa. Peli jatkui tasaisena, kunnes 80 minuutinkohdalla Costa painoi vasurin reilusta 20 metristä vasempaan yläkulmaan Kraftin tuskin edes yrittäessä torjua. Näissä 0-2 -lukemissa mentiin loppuun asti. Ottelua ei ehkä pelillisesti muistella maailmankaikkeuden tapahtumarikkaimpana tai laadukkaimpana, mutta jo pelkästään tunnelman kokemisen vuoksi kannatti ehdottomasti saapua paikalle.Ja yli 76 000 katsojaa, huh. Stadion myydään yleensä loppuun vain juurikin Bayernin tai toisen kovan, Dortmundin, saapuessa paikalle.

Tuosta vielä pieni videokooste ottelufiiliksistä ja lopussa pari muuta viikonlopun tunnelmapalaa. Ja Otto voi vielä katsoa ottelun maalit vaikka täältä.


Ilta jatkui Saanan tunteman erittäin mukavan australialaisvaihtaripariskunnan kämpillä ja siitä jatkettiin myöhemmin heidän koulunsa opiskelijabileisiin leffateatterina ja klubina toimivaan Kino Internationaliin.


Sunnuntaina otin hostellilta vuokrapyörän alle ja päätin tehdä kliseekierroksen loppuun. Kööpenhaminan tavoin myös Berliini on aikas mukava valloittaa polkien, sillä pyöräkaistoja löytyy runsaasti ja muu liikenne antaa hyvin tilaa.

Holokaustin muistomerkki Branderburgin portin lähellä oli jäänyt perjantaina näkemättä, joten nyt sekin pois alta.

Aina kohteeseen päästyäni, katsoin kunnon paperisesta turistikartasta, mitä mielenkiintoista voisi seuraavaksi olla lähellä ja osa kohteista tuli vastaan pyöräillessä sen kummempia niitä kartasta etsimättä.

Tempelhofin entiselle lentokentälle en suosittele lähtemään kävellen, ellei ole koko päivää aikaa ja halua tallata kiitotietä. Se on lentokenttä, se on vähän iso.

Sitten vähän taidehommia, onneksi ”paikalliset” kaverini suosittelivat tätä, tuskin olisin muuten tänne keksinyt tulla.

Punaisen tiilen, keltaisen U-bahnin ja Antin timanttisen kontrastin- ja kylläisyydenlisäämissormen yhdistelmä toimi:

Ja tuosta viimeiset jämäkuvat, joita en keksinyt muualle sijoittaa.

Mitäpä muuta vielä? Berliiniä ei ehdi todellakaan nähdä kolmessa päivässä, eikä se onneksi tarkoitus ollutkaan. Kun tällä reissulla keskittyi perusnähtävyyksiin, voi seuraavalla kerralla löytää jo jotain undergroundimpaa. Ruokapolitiikkani koostui reissulla burgereista, döneristä, bratwurstista ja currywurstista. Suolaista, rasvaista, epäterveellistä, hyvää ja melko edullista (döner tai wurstisafkat 3-5 €). Ravintoloissa oluen hinta oli 3-4 € tuopilta ja kyllä se kalliilta tuntui. Oi mikä järkytys Suomeen paluu tulee olemaan. Kilometrin matkalla Warschauerin metroasemalta aussien kämpille noin 10 eri ihmistä tarjosi pilveä ostettavaksi. Nahkahousuja käytetään enemmän baijerin alueella kuin Berliinissä. Olen moukka, enkä opetellut saksaakaan kolmea sanaa enempää. Silti pärjäsin. Saksalaiset olivat ystävällisiä.

Siinä varmaan ne tärkeimmät. Kiitos Berliini!

Kommunismia ja olutta

Koska olen tunnetusti erittäin suuri kommunismin ystävä, oli jo korkea aika vierailla paikassa, jonne Neuvostoliittoon viittaavat patsaat siirrettiin Budapestistä 1990-luvulla. Kohteena oli siis Memento park. Paikka sijaitsee Budapestin lounaiskulmassa, keskustasta puistoon pääsee metro+bussi-yhdistelmällä reilussa puolessa tunnissa ja opiskelijalle lippu oli kokonaista 1000Ft (3,2 €). Puistossa oli noin 40 patsasta ja lisäksi pienessä parakissa oli pieni näyttely, jossa oli enemmän selostettuna tapahtumia vuosien 1956 ja 1989 väliltä.


Memento parkista lähtiessäni samalla bussipysäkillä oli suomalaispariskunta. Menin lähemmäs kun en ollut aluksi aivan varma, oliko kieli suomea vai unkaria, se on oikeasti todella vaikeaa erottaa, vaikka samoja sanoja ei kielistä löydykään. Siinä uunona sitten kuuntelin pariskunnan  jutustelua siitä, kuinka olisi mukava muuttaa tänne, keskustelua julkisesta liikenteestä yms. tietenkään omaa suutani avaamatta. Myöhemmin samaan metrovaunuun ajautuessamme ja pariskunnan metrokarttaa ihmetellessä sitten täräytin reippaalla tampereella, että minnes matka.

Eikä tuo kerta ollut edes ensimmäinen kerta vastaavassa tilanteessa. Jollain tavalla tuo on hauskaa aluksi seurailla sivusta itsekseen naureskellen, kuinka se perhe Mynämäeltä on aivan hukassa lentokenttäbussissa, ja sitten jossain vaiheessa paljastaa itsensä (mutta ei siis sillä tavalla kuin itsensäpaljastaja…) ja antaa kasuaalisti reittineuvot ja ravintolasuositukset niin kuin olisin joku paikallinen. Viime viikolla tuli myös juteltua pitkät tovit lentokenttäbussissa ja metrossa ruotsalaispariskunnan kanssa, he kun olivat myös hieman epävarmojen suunnistustaitojen kanssa lomailemassa. Ei ole kyllä yhtään meikän tyylistä yleensä tällainen tuntemattomien ihmisten lähestyminen, kaikkea sitä. Olen järkeillyt sen jotenkin niin, että totta kai haluan antaa Budapestistä mahdollisimman hyvän kuvan ihmisille ja siksi laittaa näin oman korteni kekoon.


Torstaina kävimme 30 opiskelijan voimin vierailulla Unkarin suurimmalla panimolla, Dreherillä, joka tuottaa unkarilaisten juomasta 620 miljoonasta vuosittaisesta kusilager-litrasta noin 220 miljoonaa. Vertailun vuoksi Suomessa tuotettiin vuonna 2014 noin 400 milj. litraa olutta, eli tämän Budapestin tehtaan voi sanoa olevan aika massiivinen.

Opinto-ohjaajan liikkeelle laittaman huhun mukaan tehdaskierroksen jälkeen olisi vuorossa pieni maistatussessio. Itse kierros oli ihan mielenkiintoinen, aluksi pieni pakollinen tehtaan historiikkivideo ja sen jälkeen tutustuminen prosessin eri vaiheisiin ympäri valtavaa tehdasaluetta. Jouduimme lähtemään panimolta kuivin suin ja alahuuli väpättäen, sillä odotettua tarjoilua ei sitten lopulta ollutkaan. Kyllähän se klo 10.30 olisi jo maistunut. Mutta onpa noita Dreherin tuotteita jo noin kymmentä erilaista laatua tullut maistettua, eivätkä ne isoja hurraa-huutoja ole aiheuttaneet. Mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman paljon, se on täällä se juttu.

Dreher-olut
Lageria se on silti, vaikka tässä kuinka on tölkki uudellenbrändätty humalakävyllä ja limenvihreällä värillä ja väitetään sisällön olevan kovinkin vallankumouksellinen Calypso-humalan ansiosta.

Maltaan makuun päästiin kuitenkin onneksi viikonloppuna, kun Budan puolella Millenáris parkissa järjestettiin Beer, Burger, Barbecue Fesztivál. Ja eihän sitä ihmislapsi voi paljoa enempää toivoakaan ”festareilta”. Puistossa oli ehkäpä 30 katuruokakojua ja 40 olutkojua pääosin Unkarista ja Tšekistä. Käteinen ei liikkunut festareilla ollenkaan, vaan parilla kojulla sai ladata hellopay-nimiselle kortille rahaa, jolla sitten maksettiin ruoat ja juomat.

Lauantaina olimme liikkeellä Erasmus-porukalla, ja loppuillasta meitä taisi olla jo 10 hengen seurue. Oma tila nurmikolta haltuun, haalittiin siihen pari säkkituolia ja nautittiin lämpimästä illasta. Hintataso oli oluen osalta jossain 400/900Ft(2dl/5dl) ja burgereista sai maksaa noin 1500Ft (5 €). Lisäksi löytyi vaikkapa ribsejä, paikan päällä tehtyjä sipsejä ja rullapullaa (kürtőskalács). Sen verran oli hyvät tarjottavat, että löysin itseni sunnuntaina uudestaan samasta paikasta iltapalalta. Kesemmällä Budapest on kuulemma täynnä vastaavia tapahtumia, joten niitä innolla odotellessa.

beer&burger&barbecue
Ilta 2: rullapullaa ja banaaniolutta. Muut mielenkiintoisimmat bongaukset olivat punaherukkaolut ja kiiviolut.

Tulevana viikonloppuna lähden lieventämään matkakuumetta kolmeksi päiväksi Berliiniin, joka on itselle ennalta tuntematon kaupunki, niin kuin itse asiassa koko Saksa. Kaupungista löytyy kuitenkin tarvittaessa tampereenkielinen paikallisopas ja lisäksi taskussa on lippu Olympiastadionille lauantain jalkapallopeliin.

Viiniä kokispullosta ja kaikkea pientä tapahtumaa

Tähän alkuun erittäin sekava kokoelma videopätkiä Georgian reissulta. Isoin produktioni tähän asti, lähes julkaisukelpoista materiaalia tuli nauhalle 5 minuuttia. Esikuvinani tässä olivat tube-legendat niilo22 ja Pasi Viheraho.


Käydessäni kääntymässä Georgian ja Italian reissujen välillä 29 tuntia Budapestissä, kävin katsastamassa jalkapallomaaottelun Unkari-Kroatia. Pelipaikkana oli jo ennestään tuttu Ferencvárosin kotistadion ja sehän oli aika lailla loppunmyyty. Lippu päätykatsomoon oli niinkin edukas kuin 2 500 forinttia (8 €).

2016-03-26 17.37.26

Poliiseja oli paikalla tuhansia varmaankin Brysselin tapahtumien johdosta. Ja eikä unkarilaisetkaan aina rauhallisimpia faneja ole. Kroatialaiskulmaus oli kuitenkin se, joka onnistui kuljettamaan ja polttamaan yhden soihdun stadionilla. Peli oli hyvää vääntöä, päättyen 1-1. Unkarilla ei niin kansainvälisesti tunnettuja pelimiehiä löydy, mutta Kroatian maalin teki Juventuksessa pelaava Mario Mandžukić.


Tiistaina suomalaisbändi Amorphis kävi Budapestissä keikalla, ja Antti vanhana hevikörmynä oli tietenkin eturivissä moshaamassa. Keikkapaikkana oli aika lailla raskaaseen musiikkiin panostava, ehkä kotoisan Pakkahuoneen kokoinen Barba Negra Music Club ja lipun hinta oli jopa suomalaisessa mittakaavassa hieman suolainen 6900Ft (22 €). Koskurssia kompensoi kuitenkin jälleen onneksi oluen hinta (puolikas litra 1,5€). Amorphis veti ammattimaisella otteella 16 biisin eli noin puolentoista tunnin setin. Vaikka suuri osa kappaleista oli uusimmalta levyltä, illan aikana raikui myös itselle tutummat radiosoittoklassikot Silver Bride, House of Sleep, Silent Waters ja The Wanderer. Suomea ei illan aikana yleisöstä kuulunut, mikä oli ehkä pienoinen yllätys.


Viime viikonloppuna Slovakiasta saapui autolastillinen opiskelijoita eli yksi Tampereen koulukaveri, kolme portugalilaista ja seremoniamestarina yksi närpiöläinen. Viikonlopun kohokohta oli parin tunnin reissu beer-bikella. Ideana on siis tuollainen katettu kärry, joka liikkuu mukanaolijoiden polkiessa. Hintaan sisältyy yleensä myös 30-litran tankki olutta ja kuski. Hauskaa ja hikistä, etenkin jos seurassa on laiskoja polkijoita. Uusia yökerhoja tuli itselle viikonlopun aikana pari kappaletta (Peaches and Cream – listahittejä, tekotissejä ja sveitsiläisiä hokipoikia; Morrison’s 2 – iso katettu sisäpiha ja ehkä 5 tanssilattiaa sekä karaoke).

Mutta se on ihan jees, kun on viikonlopun jälkeen arjen tarpeessa. Sen verran oli rankkaa reivausta.

2016-04-02 20.05.07

 

Viikko Gruusiassa

Tässä matkakertomusta ja kokemuksia Georgiasta maaliskuulta 2016. Kuvat ovat tässä postauksessa pääosassa (niitä löytyi noin 150 julkaisukelpoista), mutta tarinoitakin löytyy välistä (sekä kuvateksteistä). Eeppinen reissuvideo on vielä leikkauspöydällä ja tulee julkaisuun myöhemmin.


Niin koitti kauan odotettu spring break ja Ibizan tai Kuuban bilekohteiden sijaan tie vei kolmen tunnin lentomatkan ja aikaeron päähän Georgiaan. Lento lähti Budapestistä 23.55 ja perillä olin 6.25. Kutaisin lentokentältä oli 20 larin (8 €) ja 3,5 tunnin bussimatka maan pääkaupunkiin Tbilisiin.

Lauantai oli pitkälti koomausta, sillä edellisyönä unet jäi lähelle nolla tuntia. Pientä kierrosta jaksoin kuitenkin tehdä hostellin lähialueilla. Sunnuntaina sitten uskalsin jo hieman laajentaa reviiriäni. Molemmat majoitukset reissulla olivat erään täällä Budapestissä opiskelevan georgialaisen suosituksia. Varsinkin tämä ensimmäinen osui nappiin. Hinta yhdeltä yöltä oli 10-15 € ja kolme ensimmäistä yötä sain olla yksin kuuden hengen makuusalissani. Viimeisenä yönä alakerran toisessa makuusalissa majoittui 3 puolalaista opettajaa. Henkilökunta oli erittäin avuliasta aina kun kysyttävää ilmeni ja kolmantena iltana sängyn vierestä löytyi pullo paikallista saperavi-punaviiniä kiitoksena heidän hostellinsa valitsemisesta. Ei huono.

Vaikka katuopasteet olivat kaupungeissa todella puutteelliset, niin suunnistaminen oli kohtuullisen helppoa, kun jonkun korkeimmista maamerkeistä näki aina, ja siitä pystyi päättelemään mihin mennä. Toki kännykässä oli myös offline-kartat apuna.

Pieni uutiskertaus viime kesältä:

Suurin osa keskustan näkemisen arvoisista paikoista oli kävelymatkan päässä, mutta julkine liikenne toimi ainakin metron osalta kelvollisesti. 2 larilla (0,8 €) sai lunastettua itselleen matkakortin, johon ladattiin sitten haluamansa saldo. Metromatkan hinta oli 50 tetriä (0,2 €) ja köysihissin 1 lari per matka.

Muutama patsas reissun varrelta:

 

Maanantaille otin opastetun kiertoretken itäiseen Georgiaan. Kohdelistalla olivat Signagi, Bodbe ja Tsinandali. Hinta reissulle oli vielä siedettävä 60 GEL (22 €). Lähtö oli aamukymmeneltä vanhan kaupungin ytimestä ja marshrutkaan hyppäsi 8 venäläistä, brittipariskunta (joista nainen työskenteli Bakussa opettajana), norjalaispariskunta (mies töissä öljynporauslautalla ja nainen Kristiansandissa suuhygienistinä), pari opasta ja Antti. Ensimmäinen kohde oli Bodben luostari noin 20km päässä Azerbaidžanin rajalta. Täällä alkoi hiljalleen selvitä, että kaikki taitaa olla remontissa aina ja ikuisuuden, niin myös tämän luostarin basilika. Pihalla nunnat (?) olivat puutarhatöissä ja pihalta oli myös komeat näkymät alas laaksoon.

Seuraavana vuorossa oli Sighnagin historiallinen kaupunki. Tilasin lounaan yhteydessä viattomasti viinitastingin, kuten myös norjalaiset. Paikallinen viinitasting tarkoitti tietenkin neljää noin 1,5 desin kaatoa ja paria paikallista jäykkää kyytipojaksi. Opiskelijan täytyi tietenkin nauttia kaikki saatavissa oleva alkoholi, ja äkkiä huomasinkin olevani mukavan pienessä seurusteluhumalassa kellon ollessa ehkä 14. Ja varsinainen viinitasting oli vasta edessä seuraavassa kohteessa… Britit ja norjalaiset muistivat tasaisin väliajoin naljailla minulle aiheesta. Suomi-kuvaa maailmalle hei!

Retken viimeinen kohde oli Kindzmaraulin viinitehdas.

Retken päätteeksi kysäisin toista matkaopasta (siis englannintaitoista, ehkä pari vuotta minua nuorempaa) illalistamaan, ja kävimme sitten syömässä khinkaleja ja juttelemassa elämästä. Neidin nimi ei enää millään muistu mieleen, mutta hän opiskeli turismia Tbilisissä ja siinä sivussa teki jo matkaopaskeikkoja. Erittäin mukava tapaus.

Pääsihän sinne Sameban katedraalille sitten vikana päivänä. Päiväretken brittipariskunta tuli myös bongattua täällä uudestaan.

Oli viimeinen Tbilisin ilta ja mietin, että mitähän sitä tekisi. Koska olen Budapestissä käynyt jo noin kuudessa eri kylpylässä, niin kai sitä Georgiassakin täytyi kylpyä testata. Tbilisin kylpylät ovat turkkilaistyylisiä, kuten osa Budapestinkin vastaavista ja suurin osa niistä sijaitsee samalla alueella aivan vanhan kaupungin kupeessa. En ollut mielestäni saanut lareja tuhlattua vielä tarpeeksi, joten päädyin ottamaan tunnin yksityisen vuoron huoneeseen, joka sisälsi suihkut, noin 40-asteisen altaan, noin 15-asteisen altaan ja saunan. Tunnin vuorosta kassalle 80GEL (30 €) ja poika kylpemään. Kokeilin esimerkiksi kylmä-kuumahoitoa eli hyppimistä altaiden välillä. Saunakin oli viimeisen päälle hyvä, ja täällä sai jopa heittää vettä kiukaalle. Kylvyn jälkeen (vuoroni oli muuten klo 23-00) edellisillalta jäänyt puolikas viinipullo kitusiin ja unet oli kuin pikkulapsella.

Keskiviikon siirtymisestä Kutaisiin ei ollut mitään hajua, mutta hostellinpitäjät olivat avuliaita tässäkin asiassa. He neuvoivat kartalta bussiaseman paikan ja etsimään sieltä lipputoimiston. Löysin ”bussiaseman” helposti, toki se oli enemmänkin keskisuuri tori, jonka laidoilla kaupattiin kaikkea mahdollista ja keskellä oli kymmeniä marshrutkia sikin sokin. Haeskelin hetken lipputoimistoa sitä löytämättä, enkä myöskään saanut koukeroisesta kielestä sen vertaa selkoa, että olisin Kutaisiin vievää kyytiä löytänyt. Niinpä turvauduin Transitien seassa Kutaisia huutelevaan mieheen, joka kertoi matkan hinnaksi 10 GEL (4 €). Päätin luottaa tähän mieheen ja hänen valkoiseen Transitiinsa. Odottelimme auton täyteen matkalaisia ja reilun 3 tunnin päästä olin Kutaisissa. Siellä matka päättyi bussiasemalle viitisen kilometriä keskustasta ja Antti huomasi, ettei majoituksen osoitetta löydy offline-kartoista, ja vettäkin satoi. Kultaiset kaaret kuitenkin pelastivat tässä vaiheessa hieman väsyneen, nälkäisen ja näistä syistä hieman ärtyneen matkaajan. BigMac maistui samalta täällä kuin muuallakin ja WiFin avulla löytyi parempaa selvyyttä majapaikan sijainnista. Taksi alle ja 5 larilla (2 €) 5 km päähän hostellille.

Hostelli (tai jopa hotelliksi itseään kutsuva) oli ehkä noin 60-vuotiaan georgialaisrouvan emännöimä talo, jossa taisi olla kolme huonetta vieraille. Yhteistä kieltä ei oikein meinannut löytyä, joten päädyimme puhumaan sekä venäjää, englantia, että georgiaa.

En meinannut löytää Kutaisista oikein millään mitään lähialueelle päivän kiertomatkaa tekevää yritystä, joten suunnitelmani oli suhailla takseilla pari kohdetta. Ensimmäinen kohde oli Sataplia. Myös valitsemani mersukuski (Roman nimeltään) puhui kaiken kaksi sanaa englantia ja minä molemmat sanat georgiaa ja venäjää. Sen verran kuitenkin ymmärsimme toisiamme, että en voisi päästää häntä menemään, sillä en pääsisi muuten Satapliasta takaisin kaupunkiin. Tuolla kun eivät taksit muuten päivystäneet. Satapliasta löytyi kuitenkin pari tulkkaustaitoista nuorta miestä (”Oh, you are from Finland, Sami Hyypia!”). Niinpä sorvasimme kiinteän hinnan päivän reissulle ja 100 larilla (vajaa 40 €) tämä maantierosvo lupautui kyyditsemään ja odottamaan minua koko päivän.

Sataplian jälkeen tie vei paikallisten suosituksesta Prometheuksen luolille. Satapliassakin olisi luolareitistö ollut, mutta tuo oli kuulemma isompi ja kauniimpi. Prometheuksessa täytyi odotella hetki opastettua retkeä luoliin, omin päin sinne ei päässyt. Opiskelijalippu taisi olla euroissa 1,5:n luokkaa, normaalisti ehkä 3 €. Mukaan kierrokselle tuli pari venäläisperhettä, kaksi espanlaiskaverusta ja kaksi opasta, ensimmäinen englannin ja toinen venäjän taidolla.

Espanjalaiset (olisikohan toinen ollut alunperin Granadan seudulta ja toinen Madridista) olivat saapuneet paikalle bussilla ja miettivät, millä mennä takaisin kaupunkiin. Ehdotin heitä hyppäämään kyytiini ja niinpä matkaseurueemme tuplaantui. Toinen heistä oli ollut jokunen vuosi sitten Tbilisissä vaapaehtoistöissä 6kk, joten häneltä löytyi myös pientä georgian taitoa kuskin kanssa kommunikointiin.

Seuraava kohde oli Gelatin luostari.

Iltapäivä eteni jo pitkällä, mutta kuski halusi näyttää meille vielä yhden palan kaunista kotimaataan. Niinpä kävimme vielä Gelatin lähellä olevassa Motsametan luostarissa.

Noin kahdeksan tunnin kiertoajelun päätteeksi annoin kuskille kuukauden palkan kouraan (todennäköisesti lapsensa pääsivät ansioistani kouluun) ja päädyin espanjalaisten kanssa jatkamaan iltaa muutaman oluen ja illallisen merkeissä. Ei se yksin matkustaminen niin tylsää olekaan. Ruokailun päätteeksi kiipesimme vielä kaupungin komeimmalle kirkolle, Bagradin katedraalille, ehkä kilometrin päähän keskustasta.

Viimeisenä päivänä en jaksanut enää lähteä minnekkään kauemmaksi, vaikka esimerkiksi Chiaturan kaivoskaupunki, jossa julkinen liikenne hoidetaan suurimmaksi osaksi köysihisseillä ja 40-metrisen monoliitin päällä oleva pieni kirkko Katshkissa (Ville Haapasalo ei uskaltanut kiivetä huipulle) olisivat olleet saavutettavissa. Niinpä päädyin etsimään vielä pari kohdetta Kutaisin sisältä.

Lämpötila nousi perjantaina 20-asteen paremmalle puolelle, eikä viikon säätilassa muutenkaan ollut valittamista. Vähintään 12 astetta taisi olla jokaisena päivänä ja ainoastaan Kutaisiin siirtymisen päivänä satoi.

Parit ruokakuvat. Harmi ettei niitä tullut otettua enempää. Tärkein asia georgialaisessa ruokapöydässä on, että syötävää on riittävästi. Yleensä tilataan listalta useampi annos ja niitä sitten jaetaan pöytäseurueen kesken (tai kuten Antti tekee, ahmii kaiken itse). Tuollaisen yläkulman setin taisi saada noin 6 euroon, mutta sain helposti 25 € kulumaan käydessäni ensimmäisenä Tbilisin iltana syömässä luomua josper-grillattua pihviä. Toki siinäkin oli alkukeitto ja parit viinilasit mukana.

Tämä oli ilman muuta elämäni paras matka tähän asti. Niin paljon uutta ja ihmeellistä, kaikki kommellukset eivät edes tulleet mieleen tätä kirjoittaessa. Tuonne on päästävä joskus uudestaan.