Timanttiliigaa Roomassa

Eijjumalauta, mummoilla on kävelykepit vaihtuneet selfiekeppeihin.

Blogin nimi on juuri vaihtumassa muotoon Euroopan kirkot ja muut uskonnolliset rakennukset.

Olen lyhyen elämäni aikana tehnyt kaksi matkaa katsomaan yleismurheilua ihan ulkomaille asti. Ensimmäinen taisi olla vuonna 2010, kun iskän kanssa olimme katsomassa Tukholman DN Galania eli Timanttiliigan kisoja ja heti perään 2013 olimme Oslossa Bislettin saman sarjan kisoja katsomassa. Niinpä tasaisen vauhdin taulukolla seuraava kertani oli koittava nyt 2016. Euroopassa oli ennen kotiutumistani tiedossa neljä Timanttikisaa, kaksi edellämainittua, sekä Birminghamin ja Rooman kisat. Uutta paikkaa tietenkin metsästykseen ja halvemmat lennot ratkaisivat kohteeksi Rooman.


Pistetään nyt parit kuvat Oslon reissulta 2013, kun koneelta löytyivät ja tässä on kelpo julkaisualusta.


Sitten nykypäivään. Mitään erityistä suhdetta ei minulla ikuiseen kaupunkiin ennalta ollut, ja jos jotain, niin ehkä jopa hieman negatiivisia tuntemuksia. Tämä mielikuva oli tullut suurista turistimassoista ja heitä koijaavista kauppiaista, taskuvarkaista ja muista huijareista. Ensimmäisen päivän kuljinkin vainoharhaisesti kädet taskuissa, koko ajan ote arvotavaroissa, mutta jo toisena päivänä uskoin, että kuukauden päivät kasvanut terroristipartani viestii, että minulla ei ole mitään varastettavaa, tai vaihtoehtoisesti tulen muiluttamaan ryövärit heti tuoreeltaan.

Tällä kertaa menin ensimmäistä kertaa Ryanairin siivin. Menopaluulento, joka sisälsi lentokenttäkuljetuksen Ciampinon kentältä kaupunkiin Terminin rautatieasemalle, oli ihan kelvossa 70 euron hinnassa. Myöskään piletti Stadio Olimpicolle ei ollut Pohjoismaiden kisojen hinnoissa, 5-30 € hintaluokasta (Tukholmassa ja Oslossa hinnat taisivat olla 70-80 €) valitsin budjettivaihtoehdon 5 € lipun pohjoiskaarteeseen. Majoitus oli aivan päärautatieasema Terminin vierestä, dormipeti perustason hostellista kolmelle yölle 70 €. On muuten jännä, kuinka Budapestiin tullessani kermaperseeni vaati aina hotellia ja siltä vähintään neljää tähteä, ja nyt metsästetään halvinta hostellia. Ettei vaan olisi rahat lopussa? Mutta niin, siinä nämä pakolliset statsit, jatketaan tapahtumiin.


Päivä 1:

Kisat olivat tiedossa heti torstaina, joten heti keskustaan saavuttuani suoritin nopean repun tyhjennyksen hostellilla, iskin pari pizzapalaa aseman vierestä naamariin ja kohti stadionia. Metro toimii Roomassa ihan kelvollisesti, 72h lippu julkisiin oli hinnaltaan 18 €, joten sellainen taskuun. Raivostuttavin asia julkisissa oli, kun etenkin Terminillä metroa odottavat ihmiset jäivät laiturille tullessaan niiden kahden holvikaarisisäänkäynnin tukkeeksi ja metron saapuessa änkesivät niihin kahteen keskimmäiseen vaunuun, joihin eivät sitten yllätyksekseen mahtuneetkaan. Kun massasta pääsi kiroillen lävitse, olivat metron ensimmäinen ja viimeinen vaunu aina lähes tyhjiä. Busseilla taasen ei oikein tainnut olla aikatauluja ja jos olisikin ollut, niin tuskimpa ne paikkaansa olisivat edes pitäneet. Niiden reittejä ei tullut edes katsottua etukäteen, joten tyylini oli etsiä pysäkkien linjalistoista asema johon halusin ja sen jälkeen pistää kädet ristiin ja herran huomaan, että sieltä joskus se bussi tulee.

Kisat läpi kuvina:

Kotiyleisön suursuosikki oli ½-partaa tavaramerkkinään pitävä korkeushyppääjä Gianmarco Tamberi. Miehellä tuntui koko ajan olevan show päällä, ja hyppääminen näytti olevan välillä sivuasia yleisön huudatuksen välissä. Meitä vanhoja koulukuntalaisia, itseäni ja Rädyn Seppoa, tuollainen helvetin melskaaminen ärsyttää suunnattomasti. Voittaisi edes maailmanmestaruuden ennen kuin alkaa kukkoilemaan. Italialainen yleisö oli oletuksiani paremmin mukana karkeloissa ja stadionilla kierrätettiin aaltoakin lähemmäs 10 kierrosta jossain vaiheessa. Illan kovimman tuloksen teki naisten 5000 metrillä Etiopian Almaz Ayana, joka juoksi vain noin 1,5 sekunnin päähän maailmanennätyksestä. Toinen kova laji oli miesten pituus, jossa 7 miestä pääsi yli 8 metrin, mielestäni tässä vaiheessa kautta aikas hyvin. Vielä yhteenvetona: erittäin hyvät kisat kelvollisella tulostasolla. Illalliseksi jälleen pari pizzapalaa.


Päivä 2:

Olennainen oli hoidettu alta pois ekana iltana, joten sitten oli aika siirtyä kunnon turistiksi pällistelemään mitä kaikkea Roomasta löytyy. Aamulla heittelin Google Mapsiin parit tähdet sellaisien nähtävyyksien kohtaan, joista joskus olin jotain kuullut ja sitten vaan kiertämään. Enpä tehnyt siis taaskaan nähtävyyksien katselusta liian vakavaa ja jätin tilaa soveltamiselle, ihmettelylle, päikkäreille hostellilla sekä tietty oluenjuonnille.

Eipä siinä, kierrosta eteenpäin, ja katsomaan onko muualla yhtä paljon porukkaa liikkeellä.

Tämä Vittario Emmanuelin muistelumerkin ympäristö oli kyllä siitä hyvä paikka, että kolme komeata kohdetta oli tuossa ihan vierekkäin.

Pienet tunnin päikkärit tämän kierroksen jälkeen. Hostellilla yhdellä dormikaverilla, 60-70-vuotiaalla argentiinalaismuorilla oli kauheasti asiaa, mutta valitettavasti ei oikein yhteistä kieltä löytynyt. Kroatialainen Adriana toimi parhaansa mukaan tulkkina, sillä osasi hieman espanjaa ja italiaa. Jaa niin, toki hänellekin muistin kehua Blanka Vlašićin olevan iskän suosikkiurhelija.

Illalliseksi otin pastaa jostain ravintolasta Terminin lähellä. Paikan nimi ei jäänyt mieleen, mutta eipä ruokakaan mitenkään historiankirjoihin jäänyt. Tärkein, eli näläntunteen siirtäminen kuitenkin onnistui, joten sikäli palveli. Ja palvelu toimi nopeasti, joten pienelle iltakävelylle oli vielä lähdettävä. Puhelimen S Healt -applikaatio väitti että 25km tuli tuona perjantaina käveltyä, mutta tuskin se ihan niin paljoa oli, vaikka jalat illalla aika kypsät olivatkin.

Tulipa muuten näin jälkikäteen katsottuna ihan järkyttävä määrä kohteita yhteen päivään. Lauantaina sitten vähän rauhallisemmin.


Päivä 3:

Päivän agendana oli tutustua vähän paremmin Vatikaaniin, ja jopa käydä sisällä Pietarinkirkossa jos hermot kestäisivät.

Päikkärit venähti pariin tuntiin, mutta mikäs siinä, olihan siinä jo parissa päivässä enemmän kuin tarpeeksi nähty.

Pari olusta matkaevääksi ja vielä illasta pyörimään kaupunkia. Jostain bongasin, että Valla Aurelian metroaseman vieressä olisi joku kukkula komeilla näköaloilla, mutta poluilla oli sen verran pimeää että päädyin vetäytymään suunnitelmasta. Ja etenkään kun mukaan ei sattunut pistoolia tai huumeita kauppatavaraksi. Niinpä päädyin vaan tallaamaan katuja ja fiilistelemään. Toimi ihan sekin.


Päivä 4:

Lentokentälle piti sunnuntaina suunnata puolen päivän aikaan, joten eipä siinä paljoa aikaa aamulla jäänyt. Pienet kiertelyt vielä ja metrolippu, jossa oli käyttöaikaa jäljellä viitisen tuntia, meni lahjoituksena jollekin vanhemmalle pariskunnalle.

Onneksi olkoon, jos jaksoit tänne asti postausta kahlata! Pienenä loppuyhteenvetona vielä, että Rooma oli huomattavasti ennakko-oletuksia parempi mesta. Toki olen yhä vieläkin enemmän Itä-Euroopan ystävä, mutta tämän toisen Italian reissun jälkeen siedän italialaisia jo huomattavasti paremmin. Ja ehkä seuraavalla reissulla auttaisi, jos osaisi kieltä vähän enemmän kuin ciao ja grazie. Niin, ja korttia en pistänyt Vatikaanista tulemaan, mutta äiteelle löytyy yllättäen jääkaappimagneetti.

Mainokset

Pala Pugliaa

No jo on ollut hiljaista blogin puolella. Mitä tapahtuu? Ahdistus koko Euroopan näkemisestä yhden kevään aikana iski, enhän ole ehtinyt käydä vielä oikein missään. Asialle oli siis pikimmiten tehtävä jotain.

En ole ikinä erityisemmin rakastanut Italiaa, käynyt tai kokenut tarvetta käydä siellä, mutta koska pääsiäinen ja sitä seurannut koeviikko näyttivät melko tyhjiltä, kävin Georgian reissun jälkeen kääntymässä 29 tuntia Budapestissä. Menopaluu Kaakkois-Italian Bariin irtosi Wizzairilta aika tarkalleen 100 eurolla, joten eihän tilaisuutta voinut jättää käyttämättä. Suunnitelma tälle 72 tunnin hyökkäykselle oli ajaa Italian kaakkoiskulmaan Santa Maria di Leucaan ja sen perusteella otin ekan majoituksen puolivälistä määränpäätä, toisen kohteesta ja kolmannen Barista. Loppuosa suunnitelmasta oli poimia tienviitoista kyliä ja kaupunkeja, jotka kuulostavat mielenkiintoisilta, ajaa auto parkkiin ytimen tuntumaan, käydä tunnin-kaksi pyörimässä ympäriinsä ja jatkaa matkaa seuraavaan kaupunkiin. Niitä kertyikin lopulta kahdeksan. Puglian alue (suomalaisittain yleensä Apulia) on enemmänkin paikallisten turistien suosiossa, Suomesta sinne meneminen vaatii ainakin yhden vaihtolennon verran vaivaa tai siirtymää Napolista tai Sisiliasta. Eikä tällä reissulla oikein muuta kuin italiaa kuulunutkaan…

Puglia kartta.png
Mutkat suoriksi laitettuna reitti näytti lopulta tuolta.

Alberobello

Tunnustetaan sen verran, että tämän olin etukäteen bongannut vierailtavien paikkojen listalle. Alberobello tunnetaan kalkkikivestä rakennetuista trullitaloistaan ja niitä täytyi päästä hetkeksi pällistelemään. Kierreltyäni tarpeeksi tuli hirmuinen nälkä, mutta tietenkin lounasaika oli päättynyt ja vähänkään auki näyttäneistä ravintoloista vastaus oli tyylikäs ”No pizza.” Asia vilpitön, lopulta löysin kahvilan, josta panini ja jäätelö naamariin ja ajo jatkui.

Brindisi

Seuraava kohde oli vajaan 100 000 asukkaan rantakaupunki Brindisi, jonka keskustan kiersin tunnissa ympäri. Ei suurempaa ihastusta tähän kaupunkiin.

brindisi
The Italian Sailor Monument, Brindisi. Olisi tuolla kai jotain muutakin ollut, jos olisi jaksanut etsiä.

Mesagne

Ensimmäisen yön majoituspaikaksi osui noin 30 000 asukkaan Mesagne. Sijainti oli noin 10 km Brindisistä itään, ja B&B-majoitus oli positiiviseksi yllätykseksi vanhan kaupungin sisällä. Pääsinpä myös italialaisen pizzan makuun, joskaan valinnanvaraa ravintoloissa ei täälläkään pääsiäispäivän iltana ollut. Pieni kierros muurien sisäpuolella ja ulkona, ja aamulla paremmassa valossa toiseen kertaan. Erittäin mukava kokemus. Italialaisten kielitaito alkoi tässä vaiheessa varmistua olemattomaksi, B&B:n pitäjä oli ensimmäinen, jolta kuulin kelvollista englantia. Hinta majoituksessa näin off-seasonina 40 € (sesonkina omistaja kertoi hinnan olevan tuplat) ja luonnollisesti olin ainoa yöpyjä.

Lecce

Toisen päivän aamu ja kohteena oli Brindisin kokoinen Lecce. Tämäkin kaupunki tunnetaan kymmenistä linnoistaan ja kirkoistaan, joista muutama tallennettiin filmille. Kaupunki oli ilmeisesti hakenut Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodeksi 2019, ja siitä johtuen kaikki paikat olivat rempassa. Isot kyltit kertoivat että tämän ja tämän rakennuksen korjaukseen on laitettu niin ja niin monta EU-tukimiljoonaa kiinni. Ihan hirvitti, että tännekö nettomaksaja Suomen rahat katoavat? Jälkeenpäin luin, että kisan kulttuuripääkaupunkiudesta oli voittanut historiallinen, myöskin eteläitalialainen kaupunki, Matera. Mutta kiva nyt, että korjaavat sitten kuitenkin.

Santa Maria di Leuca

Sitten hieman pidempi ajomatka, jonka lopussa koitti noin +20°-asteinen aurinkoinen merenrantakohde Leuca. Paikka koostui suurimmaksi osaksi majakasta ja rantabulevardista, mutta ympäristössä riitti pällisteltävää kuitenkin neljäksi tunniksi. Jälleen nälkä oli valtava, mutta helpotuksen tarjosi onneksi rantabulevardin katukeittiön antimet.

Castrignano del Capo

Toisen yön majoitus oli 5 km rannasta pohjoiseen, Aivan Castrignano del Capon ytimessä. Mistään metropolista ei voida puhua, sillä yhteenlaskettuna Santa Maria di Leucan kanssa tuolla eli ehkä 5000 asukasta. Aamupalan nautin piazzan toisella puolella kahvilassa ja siitä kohti viimeistä kokonaista päivää.

Taranto

Tästääkän kohteesta ei ollut mitään tietoa etukäteen, mutta sinne vaan. Pienen kiertelyn jälkeen huomasin olevani italiaksi opastetulla 1,5h kierroksella Castello Aragonesessä, joka on kaupungin suurin linna. Nyt kävi näin. Tämä olikin kaupungin ainoa kohde, sillä iltapäivä eteni kovaa vauhtia ja halusin nähdä myös Barin meininkejä.

Bari

Viimeisen illan ja aamun vietin Barissa, joka on suunnilleen Tampereen kokoinen metropoli. Vanhan kaupungin voi kiertää mukavasti muuria pitkin ja kaupungista löytyy kulttuuria omista kv. elokuvafestivaaleista lähtien. Nuo pari parin tunnin rykäisyä kuitenkin itselle riittivät, onhan näitä kirkkoja ja linnoja nähty nyt kolmeen päivään ihan tarpeeksi. B&B-majoitus oli vajaat 10 km Barista sivussa, parisen kilometriä lentokentältä. Vaikka huone oli puoliksi maan alla, niin se ajoi taas asiansa 40 € yöhinnalla (ja etenkin kun kaupasta haki 1,99 €:n puglialaisen punaviinipullon ja nautti Saksan nöyryyttäessä Italiaa futismaaottelussa 4-1). Isäntä oli myös erittäin mukava vanhempi herra, ja aamiaisella pääsin jutustelemaan kaupungissa työmatkalla olleen myyntimiehen kanssa. Lämpöä oli jo aamukymmeneltä +20°C, mutta silti sitä täytyi kotia päin lähteä.

Vielä yleistä reissusta

Kulkupelinä toimi Avikselta hommattu vajaat 4000km ajettu Citroen C1, joka alkuun aiheutti pienen pettymyksen, sillä pitäisihän Italiassa nyt suhata Fiatilla. Auto kuitenkin palveli kelvollisesti kaiken 601 kilometriä. Italian liikenteen kaoottisuudesta kuulee kaikenlaista puhetta, mutta omat kokemukset eivät ole niinkään karmeat. Liikenteessä pysyy hyvin mukana, kun muistaa pitää nopeudet liikennevirran mukaisina, eli noin 1,5-2 kertaa ohjeistettua nopeusrajoitusta suurempana. Samalla tavalla, kuin edellisenä pääsiäisenä Bryssel-Normandia-autoilumatkalta, viralliset tulokset huippunopeuksista tulevat sitten aikanaan kohdemaan viranomaisilta postitse. Virheiden tekoa liikenteessä ei kannata pelätä, muut autoilijat kertovat sinulle kyllä, kun niitä teet. Itse väitän joutuneeni vain kerran torvensoiton ja käsienlevittelyn kohteeksi tällä reissulla. Syynä oli hieman oudohkot kiertoliittymäjärjestelyt, joissa hain astetta rohkeampaa ajolinjaa. Enpä niiden kaikkien logiikkaa ymärrä vieläkään. 1.0-litrainen ja 69 hevosvoimainen taistelukirppuni oli melko näppärä kaupungeissa puikkelehtiessa, ja myös yllättävän mukava pitkän matkan ajossa. Tarpeeksi kun saatiin alamäkeä autostradalla alle, niin pääsin ilmeisesti melko lähelle auton huippunopeutta mittarin näyttäessä 165km/h ja hammaspaikkojen samaan aikaan tippuessa syliin.

Toisesta mukana olleesta kännykästä löytyi offlineen ladattuna ilmainen maps.me -sovellus, joka opasti perille ilman isompia ongelmia. Enemmän kuitenkin katselin tienviittoja, ja ”centro”-kylttien avulla pääsi aina helposti keskustaan.

Pääsiäinen on Italiassa melko iso juhla, ja sen huomasi ruokaa etsiessään siitä, että juuri mikään kauppa tai ravintola ei ollut auki. Matkapäivistä kaksi oli pääsiäissunnuntai ja -maanantai, joten elin lähes nälänhädässä etsiessäni seuraavaa ateriaa. Onneksi turistikadut eivät kuitenkaan pettäneet, ja sieltä aina lopulta jotain löytyi.

Georgian reissun purku on vasta alkamassa, mutta siitä tulossa legendaa lähitulevaisuudessa niin tekstinä, kuvana kuin videonakin.