Päiväretki Bratislavaan

Kaukaisempia maita on tullut käytyä nyt kevään aikana Budapestista käsin varsin mukavat neljä kappaletta, mutta lähemmät alueet ovat jääneet melko lailla huomiotta. Ja vaikka tenttejä vielä riittää, viimeiselle 10 päivälle täytyi vieläkin pientä reissua kehitellä. Ja tämän lähdön päätin aika spontaanisti edellisenä iltana.

20160616_051230
Hyvää huomenta Keleti klo 5:12.

Ajattelin, että Wieniä ei ehdi päivässä näkemään ja sinne pääsee tarvittaessa myöhemmin suoraan Suomesta lentelemällä, joten siksipä raiteet veivät kohti Slovakiaa ja Bratislavaa. Keletin rautatieasemalta, viiden minuutin kävelymatkan päästä kämpiltä, lähti juna kohti toisen jääkiekon MM-kullan, ilmaveivin ja Jutin nilkkatulehduksen synnyinkaupunkia kello 5.25, kun satuin mukavasti jo viiden aikaan heräämään. Junia Bratislavaa päin menee noin tunnin välein ja meno-paluulippu maksaa 17,5 €. Ja tuohon lippuun ei edes tarvitse valita tiettyjä lähtöjä, vaan voi hypätä junaan silloin kun itselle sopii. Matka-aika sekä Bratislavaan että Wieniin on hieman vajaa kolme tuntia, joten etenkin Bratislava on kokonsa ja matka-ajan puolesta ihan käypä päiväretkikaupunki Budapestiin matkaavalle.

Junassa vähän TripAdvisorista selvitin, että mitä nähtävää Bratislavassa voisi olla ja ensimmäisenä tie vei vanhaan kaupunkiin.

Aamukahvin join jossain tuossa aukion kulmilla ja siitä suuntasin katsomaan, että millä lailla se Tonava täällä pohjoisemmassa virtaa. Ja ihan samalla tavallahan se, mutta vähän ruskeammalta näytti vesi.

20160616_102136
Sillan nimi Most SNP ja suunta Tonavaa etelään.
20160616_102746
Sen nimi on osuvasti UFO.

Tuosta lähdin valloittamaan Bratislavan linnaa, joka kohoaa aikas heti Tonavan vieressä kuten Budan linna Budassa.

Matkaevääksi olin repäissyt tällä kertaa jopa neljän euron unkarilaista punaviiniä, joten sitä sitten janon yllättäessä kitusiin.

Vielä linnalta vähän otoksia. Osa linnan alueesta oli rempassa, ja näyttää olevan oikeastaan koko kevään reissujen teema, että ikuisuusremontit on menossa.

Siitäpä uudestaan vanhaan kaupunkiin:

Ja safkan jälkeen (päivän keitto ja hampurilainen paikassa jonka nimeä en muista) sitten mutkitellen takaisin kohti rautatieasemaa.

Takaisin rautatieasemalle kävellessä bongasin Fabrika-nimisen panimoravintolan, jossa oli alkamassa Englanti-Wales EM-futispeli. Annan pisteet sekä herkulliselle, paikan päällä pannulle vehnäoluelle (0,5l 2,8 €), sekä sille, että Englanti voi päästä EM-kisoissa jopa jatkopeleihin.

Siitä sitten illaksi takaisin Budapestiin velvollisuuksien pariin. Suositus Bratislavalle osaksi Wienin tai Budapestin reissua, pelkästään tuonne en varmaan kuitenkaan lähtisi, sillä nähtävää riittäisi maksimissaan toiseksi päiväksi.

Mainokset

Päiväretki Balatonille

Pikkusiskon vieraillessa pari viikkoa sitten täällä toista kertaa, täytyi keksiä jotain uutta, sillä perussetit oli jo nähty. Niinpä vuokrattiin yhdeksi päiväksi auto ja lähdettiin Balatonille. Jo aika monessa maassa autoilleenna (Belgia, Ranska, Italia ja Tallinnassa laiva-Superalko-reitti), ei Unkarin liikenne ratin takaa enää niin hirmuiselta tuntunut, joten jos pärjää autolla Tampereella, osaa ajaa myös täällä.

Yllättäen reissusuunnitelmaa ei oltu muuten tehty, kuin että aloitetaan asukasluvultaan vähän Kangasalaa pienemmästä Siófokista Balatonin etelärannalta. Sinne ei ajellut kuin tunnin verran, sen jälkeen kun oli puoli tuntia eksyillyt karttaohjelmien kanssa koittaen päästä Budapestista pois. Siófokilla suurin anti oli komea vesitorni sekä tietenkin ranta. Turisteja ei näin vuosin vielä näkynyt, joten aallonmurtajaa ja rantaa sai tallata melko rauhassa. Vesitornista oli hyvät näkymät kaupungin ylitse, eikä hissilippukaan muistaakseni kovin montaa euroa ollut. Lounas syötiin Mala Garden -nimisessä ravintolassa, joka oli TripAdvisorissa kaupungin ykkösenä ja ruoka oli erittäin syötävää, molemmilla kalaa lautasella. Hintataso oli jonkin verran normaalia korkeampi (suunnilleen 12 € per annos), mutta se nyt kestettiin.

Lounaan jälkeen alettiin soveltamaan seuraavan kohteen kanssa ja päätettiin siirtyä Balatonin pohjoisrannalle. Google Maps ohjasi meidät paikkakunnalle nimeltä Balatonfűzfő ja kun todettiin, ettei siellä näy mitään merkkejä elämästä, totesin etsimämme paikan olevankin ehkä nimeltään Balatonfűred. Aika lähellä ja mitä pienistä, joten vielä parikymmentä kilometriä eteenpäin ja oltiin perillä.

Balatonfűredista löytyi ehdottomasti Siófokia komeampaa rantamaisemaa ja pienehkö rantabulevardi. Otimme hyvät jäätelöt rantabulevardin kahvilasta matkaan (varmaankin täältä) ja menimme ihmettelemään, että miten turkoosia se vesi on tällä puolen järveä.

Kello ei ollut vielä liikaa, joten katsoin kartasta Tihany-nimisen niemen alle 10km ajomatkan päästä ja ajelimme sinne. Koko kevät on ollut yhtä luostarien kiertämistä, joten pitihän sellainen täältäkin bongata.

Tuo tiistai oli viikon kolein päivä, lämpötila liikkui +20°C tienoilla, mutta uhkaavista pilvistä huolimatta sadetta ei onneksi saatu kuin ajomatkoilla. Huomioina vielä tuonne automatkaaville, että kolikoita on hyvä varata joitain kiloja parkkiautomaatteja varten, sillä ilmaiset parkkipaikat ovat kaupungeissa ja kylissä harvassa.

Tämä teksti on muuten kirjoitettu lähes kokonaan jonottaessani pääsyä Vatikaaniin, siitä reissusta tulee toivottavasti raporttia vähän nopeampaa tahtia. Ja panoraama-kuvia tulee tästä eteenpäin näkymään blogissa erittäin paljon, pikkusisko kun toi tullessaan uuden kännykän, josta tuo toiminto löytyy.

Budapestin eläintarha ja vappu

Vaikka en niin kauheasti eläintarhoista perusta, niin tottahan toki Budapestista sellainen löytyy. Ja kun Berliinissä tuli käytyä jo porteilla asti ihmettelemässä, niin pakko täällä on sisällä asti mennä. Hinta tietysti miellytti täällä jälleen opiskelijaa, 1 900 Ft (eli 6 €; aikuisilta 2 500 Ft). Ilmeisesti kaikki kala-, lintu- ja hyönteislajit sekä perinteiset maaeläimet yhteenlaskettuna Budapest Zoo:sta löytyy noin 1000 eri eläinlajia, mikä ei edes kauheasti häpeä Berliinin 1500 eri lajille.


Unkarilaiset ovat moottoriurheilukansaa, vaikka maasta on tullut esimerkiksi vain yksi F1-kuljettaja. Piknikin sijaan bongasin pari päivää ennen vappua Nagy Futam -tapahtuman (suomennettuna ”suuri kisa”), joka järjestettiin nyt neljännen kerran Tonavan rannoilla. Formaattiin kuuluu joskus Helsingissäkin nähty F1-autojen ja muiden kulkupelien näytösajo ja lisäksi energialitkumerkki Red Bullin ilmailunäytös. Ajonäytöksestä missasin suurimman osan, mutta näytti siellä pyörivän 20 vuotta vanhojen F1-autojen lisäksi ainakin Dakar-rallin autoja, DTM-rata-autoja, pari dragsteria ja driftausautoja. Ajonäytöksen jälkeen screeneillä pyöri Sotshin F1-kisan startti ja sitten oli lentonäytöksen vuoro. Se oli ehdottoman hauska parin tunnin setti, jonka kohokohtana oli ehkäpä Airbus A321:n ylilennot Tonavan päällä. Ja menipä siellä ketjusillan ali parhaimmillaan kolme lentokonetta samaan aikaan. Viimeksi mainitussa koitettiin ilmeisesti jonkinlaista maailmanennätystä, olisiko otsikkona ollut eniten koneita sillan alla samaan aikaan tms. Aika lähellä katastrofia tuo meinasi olla, kun yksi koneista otti hieman vesikosketusta (näkyy linkin videolla).

Tuossa vielä pieni koosteeni näistä bakkanaaleista, enimmäkseen Snapchatista otettuna:


Olin harrastamassa yhtenä perjantaina kultturellina miehenä taidetta. Tämä harvinainen näky todistettiin yhden Budapestin tiimiakatemialaisen, Richardin, valokuvanäyttelyn avajaisissa eräässä lounasravintolassa. Seuraavan näyttelyn kuvat tulevat olemaan Suomesta, kun Richard ja 5 muuta tiimiakatemialaista kävivät Jyväskylässä ja Tampereella kuukausi takaperin. Avajaisillan muusta ohjelmasta vastasi Richien pikkuveli kavereineen, jotka soittelivat taidokkaasti jazzia. Setin jälkeen kävin kehumassa poikia hyvästä musisoinnista ja mainostamassa heille Tampereen parasta jazz-paikkaa Paapan Kapakkaa. Siinä yksi pojista sitten kehui englannin lausumistani, että ei ole sellaista perus-rallienglantia kuin useimmilla suomalaisilla (ei helvetti, huutonaurua, minä ja hyvä englannin lausuminen samassa lauseessa) ja siitä päästiinkin aasinsiltana ralliin. Siis tämä ehkä 19-vuotias kaiffari painoi luetellen kaikki rallin maailmanmestarit Juha Kankkusen kolmannesta mestaruudesta vuodelta 1991 lähtien, jatkuen Tommi Mäkisen maagiseen mestaruusputkeen ja Marcus Grönholmin legendaariseen ”up in the ass of Timo” -lausahdukseen. Huhhuh, oli varmasti viisain basisti tähän mennessä. Suurena toiveena miehenalulla oli joskus päästä Jyväskylään katselemaan ralleja. Toivotaan että näin joskus vielä käy.


Koulutyöt meinaavat välillä haitata vapaa-aikaa. Usko kaikkien kurssien läpäisystä ja esseetehtävien palautuksesta ajoissa elää yhä vahvana. Tässä samalla alkaa jo tuntua, että kohta on Suomeen paluun aika, vaikka siihen on vielä kuutisen viikkoa. Eiköhän Unkarilla ole sinä aikana vielä paljon annettavaa. Niin, ja parin viikon päästä alkaa jälleen majatalon pitäminen. Ohjelmaa siis riittää.

Viikonloppumatka Berliiniin

Koska olen aina ollut viimeisen päälle kaikkien trendien aallonharjalla, päätin tehdä muodikkaan viikonloppumatkan Berliiniin tutustumaan kaupungin monivivahteseen, urbaaniin ja boheemiin kulttuuriin. Tai oikeasti halusin vain mennä katsomaan jalkapalloa eikä muulla ollut niin väliä, pienet on marginaalit.

Airberlinin aikataulut meni aikas loistavasti, sillä lento oli Berliinissä perjantaina klo 12 ja kone takaisin Budapestiin lähti sunnuntaina klo 21.30. Siis lähes kolme päivää aikaa vaeltaa vailla päämäärää, ei huono. Ainoa kunnon suunnitelma kun oli tuo Hertha BSC vs. Bayern München. Hintapolitiikka menopaluulennosta oli 100 € tienoilla, joten rahaa jäi vielä mukavasti kaljaankin. Lisämaininnat vielä airberlinin stuertille, joka jakoi silmää iskien suklaasydämet koneesta poistuessa, sekä Tegelin lentokentälle, joka toi mieleen kotoisan Tampere-Pirkkalan kentän ja Suoran ala-asteen edesmenneen viipale-koulun.

Kentältä otin bussin Alexanderplatzille ja siitä heti ensimmäistä huurteista ja lounasta etsimään. Hackescher Marktilta löytyi The Bird Express-niminen ravintola ja sieltä perushyvä burgeri. Majoitusvalinta oli viikonlopun trenditeemaa mukaellen ONE80° Hostel, joka oli brändätty nuorille bilehostelliksi. Bileitä hostellista ei kuitenkaan onneksi löytynyt. Hinta 6 hengen dormissa oli kahdelta yöltä 70 € sisältäen aamupalan, joka nyt on hostellista melkoisesti, mutta sijainti oli huippu, vain parisataa metriä Alexanderplatzilta. Huonekavereina oli ainakin saksalaista lentokonemekaanikkoa ja espanjalaisitaliasta opiskelijaa.

Pienen kävelykierroksen ja hostelli-välikuoleman jälkeen suuntasimme Proakatemian tiimikaverin ja tämän kevään Berliinissä opiskelevan Saanan kanssa muutamalle oluelle Hops & Barley -nimiseen baariin. Baarissa oli myös pieni panimo, joten olut oli varmasti paikallista ja tietenkin erinomaista.


Peli alkoi lauantaina jo 15.30, joten lähdin melko aamusta hiljalleen stadionia päin. Tähän väliin joukkoliikenteestä mainintoina, että se toimii saksalaisella tehokkuudella ja kolmen päivän jälkeen systeemi on jo kohtuuselkeä. Kertamaksu taisi olla 2,7 € ja päivälippu 7 €, joten puolta pienempiin hintoihin tottuneelle liikuttiin isoissa summissa.

Kun en mennyt eläintarhaan ja aikaa ennen peliä vielä riitti, päätin käydä katsomassa Charlottenburgin linnan.


Berliinin olympiastadionilla on paljon muutakin nähtävää kuin ainoastaan ottelu. Stadionin ympäristöstä löytyy pienen urheilumuseon verran nähtävää.

Sitten itse ottelun pariin. Liput otteluun oli kaiketi myyty helmikuussa loppuun kymmenissä minuuteissa, ja meikä keksi tämän vapaan viikonlopun 2-3 viikkoa ennen reissua. Siispä otin holtittoman hintaisen 90 € lipun viagogosta. Mutta kerrankos sitä. Katsomonosa 29.2 oli sopivalla tarkkailuetäisyydellä fanikatsomoon eli Ostkurveen nähden. Vaikka yleisurheilumiehiä olenkin, niin pakko myöntää, että pikkaisen juoksuradat vie stadionin tunnelmasta pois. Nuorilla silmilläni kentälle näki vielä kohtuuhyvin, mutta voin vain kuvitella mitä ylimpien rivien katsojat saavat pelistä irti. Koska olin pistänyt pienen vetoni Herthalle, niin täytyihän kotijoukkueen huivikin sitten hankkia. Ja tuli ihan tarpeeseen, tuuli oli melkoisen kova välillä.

Ensimmäinen puolikas oli Bayernin pienoista hallintaa, mutta Herthakin sai muutaman hyvän paikan. Toisen puolikkaan alussa Hertha nukkui ja Vidal laukoi kuudentoista kaarelta pallon maaliin Hertha-puolustajan polven kautta maaliin. Tokalla puolikkaalla myös ikisuosikkini Franck Ribery pääsi kentälle. 170cm pitkä vasen laita oli luonnossa vielä pienemmän näköinen kuin telkkarissa. Peli jatkui tasaisena, kunnes 80 minuutinkohdalla Costa painoi vasurin reilusta 20 metristä vasempaan yläkulmaan Kraftin tuskin edes yrittäessä torjua. Näissä 0-2 -lukemissa mentiin loppuun asti. Ottelua ei ehkä pelillisesti muistella maailmankaikkeuden tapahtumarikkaimpana tai laadukkaimpana, mutta jo pelkästään tunnelman kokemisen vuoksi kannatti ehdottomasti saapua paikalle.Ja yli 76 000 katsojaa, huh. Stadion myydään yleensä loppuun vain juurikin Bayernin tai toisen kovan, Dortmundin, saapuessa paikalle.

Tuosta vielä pieni videokooste ottelufiiliksistä ja lopussa pari muuta viikonlopun tunnelmapalaa. Ja Otto voi vielä katsoa ottelun maalit vaikka täältä.


Ilta jatkui Saanan tunteman erittäin mukavan australialaisvaihtaripariskunnan kämpillä ja siitä jatkettiin myöhemmin heidän koulunsa opiskelijabileisiin leffateatterina ja klubina toimivaan Kino Internationaliin.


Sunnuntaina otin hostellilta vuokrapyörän alle ja päätin tehdä kliseekierroksen loppuun. Kööpenhaminan tavoin myös Berliini on aikas mukava valloittaa polkien, sillä pyöräkaistoja löytyy runsaasti ja muu liikenne antaa hyvin tilaa.

Holokaustin muistomerkki Branderburgin portin lähellä oli jäänyt perjantaina näkemättä, joten nyt sekin pois alta.

Aina kohteeseen päästyäni, katsoin kunnon paperisesta turistikartasta, mitä mielenkiintoista voisi seuraavaksi olla lähellä ja osa kohteista tuli vastaan pyöräillessä sen kummempia niitä kartasta etsimättä.

Tempelhofin entiselle lentokentälle en suosittele lähtemään kävellen, ellei ole koko päivää aikaa ja halua tallata kiitotietä. Se on lentokenttä, se on vähän iso.

Sitten vähän taidehommia, onneksi ”paikalliset” kaverini suosittelivat tätä, tuskin olisin muuten tänne keksinyt tulla.

Punaisen tiilen, keltaisen U-bahnin ja Antin timanttisen kontrastin- ja kylläisyydenlisäämissormen yhdistelmä toimi:

Ja tuosta viimeiset jämäkuvat, joita en keksinyt muualle sijoittaa.

Mitäpä muuta vielä? Berliiniä ei ehdi todellakaan nähdä kolmessa päivässä, eikä se onneksi tarkoitus ollutkaan. Kun tällä reissulla keskittyi perusnähtävyyksiin, voi seuraavalla kerralla löytää jo jotain undergroundimpaa. Ruokapolitiikkani koostui reissulla burgereista, döneristä, bratwurstista ja currywurstista. Suolaista, rasvaista, epäterveellistä, hyvää ja melko edullista (döner tai wurstisafkat 3-5 €). Ravintoloissa oluen hinta oli 3-4 € tuopilta ja kyllä se kalliilta tuntui. Oi mikä järkytys Suomeen paluu tulee olemaan. Kilometrin matkalla Warschauerin metroasemalta aussien kämpille noin 10 eri ihmistä tarjosi pilveä ostettavaksi. Nahkahousuja käytetään enemmän baijerin alueella kuin Berliinissä. Olen moukka, enkä opetellut saksaakaan kolmea sanaa enempää. Silti pärjäsin. Saksalaiset olivat ystävällisiä.

Siinä varmaan ne tärkeimmät. Kiitos Berliini!

Kommunismia ja olutta

Koska olen tunnetusti erittäin suuri kommunismin ystävä, oli jo korkea aika vierailla paikassa, jonne Neuvostoliittoon viittaavat patsaat siirrettiin Budapestistä 1990-luvulla. Kohteena oli siis Memento park. Paikka sijaitsee Budapestin lounaiskulmassa, keskustasta puistoon pääsee metro+bussi-yhdistelmällä reilussa puolessa tunnissa ja opiskelijalle lippu oli kokonaista 1000Ft (3,2 €). Puistossa oli noin 40 patsasta ja lisäksi pienessä parakissa oli pieni näyttely, jossa oli enemmän selostettuna tapahtumia vuosien 1956 ja 1989 väliltä.


Memento parkista lähtiessäni samalla bussipysäkillä oli suomalaispariskunta. Menin lähemmäs kun en ollut aluksi aivan varma, oliko kieli suomea vai unkaria, se on oikeasti todella vaikeaa erottaa, vaikka samoja sanoja ei kielistä löydykään. Siinä uunona sitten kuuntelin pariskunnan  jutustelua siitä, kuinka olisi mukava muuttaa tänne, keskustelua julkisesta liikenteestä yms. tietenkään omaa suutani avaamatta. Myöhemmin samaan metrovaunuun ajautuessamme ja pariskunnan metrokarttaa ihmetellessä sitten täräytin reippaalla tampereella, että minnes matka.

Eikä tuo kerta ollut edes ensimmäinen kerta vastaavassa tilanteessa. Jollain tavalla tuo on hauskaa aluksi seurailla sivusta itsekseen naureskellen, kuinka se perhe Mynämäeltä on aivan hukassa lentokenttäbussissa, ja sitten jossain vaiheessa paljastaa itsensä (mutta ei siis sillä tavalla kuin itsensäpaljastaja…) ja antaa kasuaalisti reittineuvot ja ravintolasuositukset niin kuin olisin joku paikallinen. Viime viikolla tuli myös juteltua pitkät tovit lentokenttäbussissa ja metrossa ruotsalaispariskunnan kanssa, he kun olivat myös hieman epävarmojen suunnistustaitojen kanssa lomailemassa. Ei ole kyllä yhtään meikän tyylistä yleensä tällainen tuntemattomien ihmisten lähestyminen, kaikkea sitä. Olen järkeillyt sen jotenkin niin, että totta kai haluan antaa Budapestistä mahdollisimman hyvän kuvan ihmisille ja siksi laittaa näin oman korteni kekoon.


Torstaina kävimme 30 opiskelijan voimin vierailulla Unkarin suurimmalla panimolla, Dreherillä, joka tuottaa unkarilaisten juomasta 620 miljoonasta vuosittaisesta kusilager-litrasta noin 220 miljoonaa. Vertailun vuoksi Suomessa tuotettiin vuonna 2014 noin 400 milj. litraa olutta, eli tämän Budapestin tehtaan voi sanoa olevan aika massiivinen.

Opinto-ohjaajan liikkeelle laittaman huhun mukaan tehdaskierroksen jälkeen olisi vuorossa pieni maistatussessio. Itse kierros oli ihan mielenkiintoinen, aluksi pieni pakollinen tehtaan historiikkivideo ja sen jälkeen tutustuminen prosessin eri vaiheisiin ympäri valtavaa tehdasaluetta. Jouduimme lähtemään panimolta kuivin suin ja alahuuli väpättäen, sillä odotettua tarjoilua ei sitten lopulta ollutkaan. Kyllähän se klo 10.30 olisi jo maistunut. Mutta onpa noita Dreherin tuotteita jo noin kymmentä erilaista laatua tullut maistettua, eivätkä ne isoja hurraa-huutoja ole aiheuttaneet. Mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman paljon, se on täällä se juttu.

Dreher-olut
Lageria se on silti, vaikka tässä kuinka on tölkki uudellenbrändätty humalakävyllä ja limenvihreällä värillä ja väitetään sisällön olevan kovinkin vallankumouksellinen Calypso-humalan ansiosta.

Maltaan makuun päästiin kuitenkin onneksi viikonloppuna, kun Budan puolella Millenáris parkissa järjestettiin Beer, Burger, Barbecue Fesztivál. Ja eihän sitä ihmislapsi voi paljoa enempää toivoakaan ”festareilta”. Puistossa oli ehkäpä 30 katuruokakojua ja 40 olutkojua pääosin Unkarista ja Tšekistä. Käteinen ei liikkunut festareilla ollenkaan, vaan parilla kojulla sai ladata hellopay-nimiselle kortille rahaa, jolla sitten maksettiin ruoat ja juomat.

Lauantaina olimme liikkeellä Erasmus-porukalla, ja loppuillasta meitä taisi olla jo 10 hengen seurue. Oma tila nurmikolta haltuun, haalittiin siihen pari säkkituolia ja nautittiin lämpimästä illasta. Hintataso oli oluen osalta jossain 400/900Ft(2dl/5dl) ja burgereista sai maksaa noin 1500Ft (5 €). Lisäksi löytyi vaikkapa ribsejä, paikan päällä tehtyjä sipsejä ja rullapullaa (kürtőskalács). Sen verran oli hyvät tarjottavat, että löysin itseni sunnuntaina uudestaan samasta paikasta iltapalalta. Kesemmällä Budapest on kuulemma täynnä vastaavia tapahtumia, joten niitä innolla odotellessa.

beer&burger&barbecue
Ilta 2: rullapullaa ja banaaniolutta. Muut mielenkiintoisimmat bongaukset olivat punaherukkaolut ja kiiviolut.

Tulevana viikonloppuna lähden lieventämään matkakuumetta kolmeksi päiväksi Berliiniin, joka on itselle ennalta tuntematon kaupunki, niin kuin itse asiassa koko Saksa. Kaupungista löytyy kuitenkin tarvittaessa tampereenkielinen paikallisopas ja lisäksi taskussa on lippu Olympiastadionille lauantain jalkapallopeliin.

Viikko Gruusiassa

Tässä matkakertomusta ja kokemuksia Georgiasta maaliskuulta 2016. Kuvat ovat tässä postauksessa pääosassa (niitä löytyi noin 150 julkaisukelpoista), mutta tarinoitakin löytyy välistä (sekä kuvateksteistä). Eeppinen reissuvideo on vielä leikkauspöydällä ja tulee julkaisuun myöhemmin.


Niin koitti kauan odotettu spring break ja Ibizan tai Kuuban bilekohteiden sijaan tie vei kolmen tunnin lentomatkan ja aikaeron päähän Georgiaan. Lento lähti Budapestistä 23.55 ja perillä olin 6.25. Kutaisin lentokentältä oli 20 larin (8 €) ja 3,5 tunnin bussimatka maan pääkaupunkiin Tbilisiin.

Lauantai oli pitkälti koomausta, sillä edellisyönä unet jäi lähelle nolla tuntia. Pientä kierrosta jaksoin kuitenkin tehdä hostellin lähialueilla. Sunnuntaina sitten uskalsin jo hieman laajentaa reviiriäni. Molemmat majoitukset reissulla olivat erään täällä Budapestissä opiskelevan georgialaisen suosituksia. Varsinkin tämä ensimmäinen osui nappiin. Hinta yhdeltä yöltä oli 10-15 € ja kolme ensimmäistä yötä sain olla yksin kuuden hengen makuusalissani. Viimeisenä yönä alakerran toisessa makuusalissa majoittui 3 puolalaista opettajaa. Henkilökunta oli erittäin avuliasta aina kun kysyttävää ilmeni ja kolmantena iltana sängyn vierestä löytyi pullo paikallista saperavi-punaviiniä kiitoksena heidän hostellinsa valitsemisesta. Ei huono.

Vaikka katuopasteet olivat kaupungeissa todella puutteelliset, niin suunnistaminen oli kohtuullisen helppoa, kun jonkun korkeimmista maamerkeistä näki aina, ja siitä pystyi päättelemään mihin mennä. Toki kännykässä oli myös offline-kartat apuna.

Pieni uutiskertaus viime kesältä:

Suurin osa keskustan näkemisen arvoisista paikoista oli kävelymatkan päässä, mutta julkine liikenne toimi ainakin metron osalta kelvollisesti. 2 larilla (0,8 €) sai lunastettua itselleen matkakortin, johon ladattiin sitten haluamansa saldo. Metromatkan hinta oli 50 tetriä (0,2 €) ja köysihissin 1 lari per matka.

Muutama patsas reissun varrelta:

 

Maanantaille otin opastetun kiertoretken itäiseen Georgiaan. Kohdelistalla olivat Signagi, Bodbe ja Tsinandali. Hinta reissulle oli vielä siedettävä 60 GEL (22 €). Lähtö oli aamukymmeneltä vanhan kaupungin ytimestä ja marshrutkaan hyppäsi 8 venäläistä, brittipariskunta (joista nainen työskenteli Bakussa opettajana), norjalaispariskunta (mies töissä öljynporauslautalla ja nainen Kristiansandissa suuhygienistinä), pari opasta ja Antti. Ensimmäinen kohde oli Bodben luostari noin 20km päässä Azerbaidžanin rajalta. Täällä alkoi hiljalleen selvitä, että kaikki taitaa olla remontissa aina ja ikuisuuden, niin myös tämän luostarin basilika. Pihalla nunnat (?) olivat puutarhatöissä ja pihalta oli myös komeat näkymät alas laaksoon.

Seuraavana vuorossa oli Sighnagin historiallinen kaupunki. Tilasin lounaan yhteydessä viattomasti viinitastingin, kuten myös norjalaiset. Paikallinen viinitasting tarkoitti tietenkin neljää noin 1,5 desin kaatoa ja paria paikallista jäykkää kyytipojaksi. Opiskelijan täytyi tietenkin nauttia kaikki saatavissa oleva alkoholi, ja äkkiä huomasinkin olevani mukavan pienessä seurusteluhumalassa kellon ollessa ehkä 14. Ja varsinainen viinitasting oli vasta edessä seuraavassa kohteessa… Britit ja norjalaiset muistivat tasaisin väliajoin naljailla minulle aiheesta. Suomi-kuvaa maailmalle hei!

Retken viimeinen kohde oli Kindzmaraulin viinitehdas.

Retken päätteeksi kysäisin toista matkaopasta (siis englannintaitoista, ehkä pari vuotta minua nuorempaa) illalistamaan, ja kävimme sitten syömässä khinkaleja ja juttelemassa elämästä. Neidin nimi ei enää millään muistu mieleen, mutta hän opiskeli turismia Tbilisissä ja siinä sivussa teki jo matkaopaskeikkoja. Erittäin mukava tapaus.

Pääsihän sinne Sameban katedraalille sitten vikana päivänä. Päiväretken brittipariskunta tuli myös bongattua täällä uudestaan.

Oli viimeinen Tbilisin ilta ja mietin, että mitähän sitä tekisi. Koska olen Budapestissä käynyt jo noin kuudessa eri kylpylässä, niin kai sitä Georgiassakin täytyi kylpyä testata. Tbilisin kylpylät ovat turkkilaistyylisiä, kuten osa Budapestinkin vastaavista ja suurin osa niistä sijaitsee samalla alueella aivan vanhan kaupungin kupeessa. En ollut mielestäni saanut lareja tuhlattua vielä tarpeeksi, joten päädyin ottamaan tunnin yksityisen vuoron huoneeseen, joka sisälsi suihkut, noin 40-asteisen altaan, noin 15-asteisen altaan ja saunan. Tunnin vuorosta kassalle 80GEL (30 €) ja poika kylpemään. Kokeilin esimerkiksi kylmä-kuumahoitoa eli hyppimistä altaiden välillä. Saunakin oli viimeisen päälle hyvä, ja täällä sai jopa heittää vettä kiukaalle. Kylvyn jälkeen (vuoroni oli muuten klo 23-00) edellisillalta jäänyt puolikas viinipullo kitusiin ja unet oli kuin pikkulapsella.

Keskiviikon siirtymisestä Kutaisiin ei ollut mitään hajua, mutta hostellinpitäjät olivat avuliaita tässäkin asiassa. He neuvoivat kartalta bussiaseman paikan ja etsimään sieltä lipputoimiston. Löysin ”bussiaseman” helposti, toki se oli enemmänkin keskisuuri tori, jonka laidoilla kaupattiin kaikkea mahdollista ja keskellä oli kymmeniä marshrutkia sikin sokin. Haeskelin hetken lipputoimistoa sitä löytämättä, enkä myöskään saanut koukeroisesta kielestä sen vertaa selkoa, että olisin Kutaisiin vievää kyytiä löytänyt. Niinpä turvauduin Transitien seassa Kutaisia huutelevaan mieheen, joka kertoi matkan hinnaksi 10 GEL (4 €). Päätin luottaa tähän mieheen ja hänen valkoiseen Transitiinsa. Odottelimme auton täyteen matkalaisia ja reilun 3 tunnin päästä olin Kutaisissa. Siellä matka päättyi bussiasemalle viitisen kilometriä keskustasta ja Antti huomasi, ettei majoituksen osoitetta löydy offline-kartoista, ja vettäkin satoi. Kultaiset kaaret kuitenkin pelastivat tässä vaiheessa hieman väsyneen, nälkäisen ja näistä syistä hieman ärtyneen matkaajan. BigMac maistui samalta täällä kuin muuallakin ja WiFin avulla löytyi parempaa selvyyttä majapaikan sijainnista. Taksi alle ja 5 larilla (2 €) 5 km päähän hostellille.

Hostelli (tai jopa hotelliksi itseään kutsuva) oli ehkä noin 60-vuotiaan georgialaisrouvan emännöimä talo, jossa taisi olla kolme huonetta vieraille. Yhteistä kieltä ei oikein meinannut löytyä, joten päädyimme puhumaan sekä venäjää, englantia, että georgiaa.

En meinannut löytää Kutaisista oikein millään mitään lähialueelle päivän kiertomatkaa tekevää yritystä, joten suunnitelmani oli suhailla takseilla pari kohdetta. Ensimmäinen kohde oli Sataplia. Myös valitsemani mersukuski (Roman nimeltään) puhui kaiken kaksi sanaa englantia ja minä molemmat sanat georgiaa ja venäjää. Sen verran kuitenkin ymmärsimme toisiamme, että en voisi päästää häntä menemään, sillä en pääsisi muuten Satapliasta takaisin kaupunkiin. Tuolla kun eivät taksit muuten päivystäneet. Satapliasta löytyi kuitenkin pari tulkkaustaitoista nuorta miestä (”Oh, you are from Finland, Sami Hyypia!”). Niinpä sorvasimme kiinteän hinnan päivän reissulle ja 100 larilla (vajaa 40 €) tämä maantierosvo lupautui kyyditsemään ja odottamaan minua koko päivän.

Sataplian jälkeen tie vei paikallisten suosituksesta Prometheuksen luolille. Satapliassakin olisi luolareitistö ollut, mutta tuo oli kuulemma isompi ja kauniimpi. Prometheuksessa täytyi odotella hetki opastettua retkeä luoliin, omin päin sinne ei päässyt. Opiskelijalippu taisi olla euroissa 1,5:n luokkaa, normaalisti ehkä 3 €. Mukaan kierrokselle tuli pari venäläisperhettä, kaksi espanlaiskaverusta ja kaksi opasta, ensimmäinen englannin ja toinen venäjän taidolla.

Espanjalaiset (olisikohan toinen ollut alunperin Granadan seudulta ja toinen Madridista) olivat saapuneet paikalle bussilla ja miettivät, millä mennä takaisin kaupunkiin. Ehdotin heitä hyppäämään kyytiini ja niinpä matkaseurueemme tuplaantui. Toinen heistä oli ollut jokunen vuosi sitten Tbilisissä vaapaehtoistöissä 6kk, joten häneltä löytyi myös pientä georgian taitoa kuskin kanssa kommunikointiin.

Seuraava kohde oli Gelatin luostari.

Iltapäivä eteni jo pitkällä, mutta kuski halusi näyttää meille vielä yhden palan kaunista kotimaataan. Niinpä kävimme vielä Gelatin lähellä olevassa Motsametan luostarissa.

Noin kahdeksan tunnin kiertoajelun päätteeksi annoin kuskille kuukauden palkan kouraan (todennäköisesti lapsensa pääsivät ansioistani kouluun) ja päädyin espanjalaisten kanssa jatkamaan iltaa muutaman oluen ja illallisen merkeissä. Ei se yksin matkustaminen niin tylsää olekaan. Ruokailun päätteeksi kiipesimme vielä kaupungin komeimmalle kirkolle, Bagradin katedraalille, ehkä kilometrin päähän keskustasta.

Viimeisenä päivänä en jaksanut enää lähteä minnekkään kauemmaksi, vaikka esimerkiksi Chiaturan kaivoskaupunki, jossa julkinen liikenne hoidetaan suurimmaksi osaksi köysihisseillä ja 40-metrisen monoliitin päällä oleva pieni kirkko Katshkissa (Ville Haapasalo ei uskaltanut kiivetä huipulle) olisivat olleet saavutettavissa. Niinpä päädyin etsimään vielä pari kohdetta Kutaisin sisältä.

Lämpötila nousi perjantaina 20-asteen paremmalle puolelle, eikä viikon säätilassa muutenkaan ollut valittamista. Vähintään 12 astetta taisi olla jokaisena päivänä ja ainoastaan Kutaisiin siirtymisen päivänä satoi.

Parit ruokakuvat. Harmi ettei niitä tullut otettua enempää. Tärkein asia georgialaisessa ruokapöydässä on, että syötävää on riittävästi. Yleensä tilataan listalta useampi annos ja niitä sitten jaetaan pöytäseurueen kesken (tai kuten Antti tekee, ahmii kaiken itse). Tuollaisen yläkulman setin taisi saada noin 6 euroon, mutta sain helposti 25 € kulumaan käydessäni ensimmäisenä Tbilisin iltana syömässä luomua josper-grillattua pihviä. Toki siinäkin oli alkukeitto ja parit viinilasit mukana.

Tämä oli ilman muuta elämäni paras matka tähän asti. Niin paljon uutta ja ihmeellistä, kaikki kommellukset eivät edes tulleet mieleen tätä kirjoittaessa. Tuonne on päästävä joskus uudestaan.

Pala Pugliaa

No jo on ollut hiljaista blogin puolella. Mitä tapahtuu? Ahdistus koko Euroopan näkemisestä yhden kevään aikana iski, enhän ole ehtinyt käydä vielä oikein missään. Asialle oli siis pikimmiten tehtävä jotain.

En ole ikinä erityisemmin rakastanut Italiaa, käynyt tai kokenut tarvetta käydä siellä, mutta koska pääsiäinen ja sitä seurannut koeviikko näyttivät melko tyhjiltä, kävin Georgian reissun jälkeen kääntymässä 29 tuntia Budapestissä. Menopaluu Kaakkois-Italian Bariin irtosi Wizzairilta aika tarkalleen 100 eurolla, joten eihän tilaisuutta voinut jättää käyttämättä. Suunnitelma tälle 72 tunnin hyökkäykselle oli ajaa Italian kaakkoiskulmaan Santa Maria di Leucaan ja sen perusteella otin ekan majoituksen puolivälistä määränpäätä, toisen kohteesta ja kolmannen Barista. Loppuosa suunnitelmasta oli poimia tienviitoista kyliä ja kaupunkeja, jotka kuulostavat mielenkiintoisilta, ajaa auto parkkiin ytimen tuntumaan, käydä tunnin-kaksi pyörimässä ympäriinsä ja jatkaa matkaa seuraavaan kaupunkiin. Niitä kertyikin lopulta kahdeksan. Puglian alue (suomalaisittain yleensä Apulia) on enemmänkin paikallisten turistien suosiossa, Suomesta sinne meneminen vaatii ainakin yhden vaihtolennon verran vaivaa tai siirtymää Napolista tai Sisiliasta. Eikä tällä reissulla oikein muuta kuin italiaa kuulunutkaan…

Puglia kartta.png
Mutkat suoriksi laitettuna reitti näytti lopulta tuolta.

Alberobello

Tunnustetaan sen verran, että tämän olin etukäteen bongannut vierailtavien paikkojen listalle. Alberobello tunnetaan kalkkikivestä rakennetuista trullitaloistaan ja niitä täytyi päästä hetkeksi pällistelemään. Kierreltyäni tarpeeksi tuli hirmuinen nälkä, mutta tietenkin lounasaika oli päättynyt ja vähänkään auki näyttäneistä ravintoloista vastaus oli tyylikäs ”No pizza.” Asia vilpitön, lopulta löysin kahvilan, josta panini ja jäätelö naamariin ja ajo jatkui.

Brindisi

Seuraava kohde oli vajaan 100 000 asukkaan rantakaupunki Brindisi, jonka keskustan kiersin tunnissa ympäri. Ei suurempaa ihastusta tähän kaupunkiin.

brindisi
The Italian Sailor Monument, Brindisi. Olisi tuolla kai jotain muutakin ollut, jos olisi jaksanut etsiä.

Mesagne

Ensimmäisen yön majoituspaikaksi osui noin 30 000 asukkaan Mesagne. Sijainti oli noin 10 km Brindisistä itään, ja B&B-majoitus oli positiiviseksi yllätykseksi vanhan kaupungin sisällä. Pääsinpä myös italialaisen pizzan makuun, joskaan valinnanvaraa ravintoloissa ei täälläkään pääsiäispäivän iltana ollut. Pieni kierros muurien sisäpuolella ja ulkona, ja aamulla paremmassa valossa toiseen kertaan. Erittäin mukava kokemus. Italialaisten kielitaito alkoi tässä vaiheessa varmistua olemattomaksi, B&B:n pitäjä oli ensimmäinen, jolta kuulin kelvollista englantia. Hinta majoituksessa näin off-seasonina 40 € (sesonkina omistaja kertoi hinnan olevan tuplat) ja luonnollisesti olin ainoa yöpyjä.

Lecce

Toisen päivän aamu ja kohteena oli Brindisin kokoinen Lecce. Tämäkin kaupunki tunnetaan kymmenistä linnoistaan ja kirkoistaan, joista muutama tallennettiin filmille. Kaupunki oli ilmeisesti hakenut Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodeksi 2019, ja siitä johtuen kaikki paikat olivat rempassa. Isot kyltit kertoivat että tämän ja tämän rakennuksen korjaukseen on laitettu niin ja niin monta EU-tukimiljoonaa kiinni. Ihan hirvitti, että tännekö nettomaksaja Suomen rahat katoavat? Jälkeenpäin luin, että kisan kulttuuripääkaupunkiudesta oli voittanut historiallinen, myöskin eteläitalialainen kaupunki, Matera. Mutta kiva nyt, että korjaavat sitten kuitenkin.

Santa Maria di Leuca

Sitten hieman pidempi ajomatka, jonka lopussa koitti noin +20°-asteinen aurinkoinen merenrantakohde Leuca. Paikka koostui suurimmaksi osaksi majakasta ja rantabulevardista, mutta ympäristössä riitti pällisteltävää kuitenkin neljäksi tunniksi. Jälleen nälkä oli valtava, mutta helpotuksen tarjosi onneksi rantabulevardin katukeittiön antimet.

Castrignano del Capo

Toisen yön majoitus oli 5 km rannasta pohjoiseen, Aivan Castrignano del Capon ytimessä. Mistään metropolista ei voida puhua, sillä yhteenlaskettuna Santa Maria di Leucan kanssa tuolla eli ehkä 5000 asukasta. Aamupalan nautin piazzan toisella puolella kahvilassa ja siitä kohti viimeistä kokonaista päivää.

Taranto

Tästääkän kohteesta ei ollut mitään tietoa etukäteen, mutta sinne vaan. Pienen kiertelyn jälkeen huomasin olevani italiaksi opastetulla 1,5h kierroksella Castello Aragonesessä, joka on kaupungin suurin linna. Nyt kävi näin. Tämä olikin kaupungin ainoa kohde, sillä iltapäivä eteni kovaa vauhtia ja halusin nähdä myös Barin meininkejä.

Bari

Viimeisen illan ja aamun vietin Barissa, joka on suunnilleen Tampereen kokoinen metropoli. Vanhan kaupungin voi kiertää mukavasti muuria pitkin ja kaupungista löytyy kulttuuria omista kv. elokuvafestivaaleista lähtien. Nuo pari parin tunnin rykäisyä kuitenkin itselle riittivät, onhan näitä kirkkoja ja linnoja nähty nyt kolmeen päivään ihan tarpeeksi. B&B-majoitus oli vajaat 10 km Barista sivussa, parisen kilometriä lentokentältä. Vaikka huone oli puoliksi maan alla, niin se ajoi taas asiansa 40 € yöhinnalla (ja etenkin kun kaupasta haki 1,99 €:n puglialaisen punaviinipullon ja nautti Saksan nöyryyttäessä Italiaa futismaaottelussa 4-1). Isäntä oli myös erittäin mukava vanhempi herra, ja aamiaisella pääsin jutustelemaan kaupungissa työmatkalla olleen myyntimiehen kanssa. Lämpöä oli jo aamukymmeneltä +20°C, mutta silti sitä täytyi kotia päin lähteä.

Vielä yleistä reissusta

Kulkupelinä toimi Avikselta hommattu vajaat 4000km ajettu Citroen C1, joka alkuun aiheutti pienen pettymyksen, sillä pitäisihän Italiassa nyt suhata Fiatilla. Auto kuitenkin palveli kelvollisesti kaiken 601 kilometriä. Italian liikenteen kaoottisuudesta kuulee kaikenlaista puhetta, mutta omat kokemukset eivät ole niinkään karmeat. Liikenteessä pysyy hyvin mukana, kun muistaa pitää nopeudet liikennevirran mukaisina, eli noin 1,5-2 kertaa ohjeistettua nopeusrajoitusta suurempana. Samalla tavalla, kuin edellisenä pääsiäisenä Bryssel-Normandia-autoilumatkalta, viralliset tulokset huippunopeuksista tulevat sitten aikanaan kohdemaan viranomaisilta postitse. Virheiden tekoa liikenteessä ei kannata pelätä, muut autoilijat kertovat sinulle kyllä, kun niitä teet. Itse väitän joutuneeni vain kerran torvensoiton ja käsienlevittelyn kohteeksi tällä reissulla. Syynä oli hieman oudohkot kiertoliittymäjärjestelyt, joissa hain astetta rohkeampaa ajolinjaa. Enpä niiden kaikkien logiikkaa ymärrä vieläkään. 1.0-litrainen ja 69 hevosvoimainen taistelukirppuni oli melko näppärä kaupungeissa puikkelehtiessa, ja myös yllättävän mukava pitkän matkan ajossa. Tarpeeksi kun saatiin alamäkeä autostradalla alle, niin pääsin ilmeisesti melko lähelle auton huippunopeutta mittarin näyttäessä 165km/h ja hammaspaikkojen samaan aikaan tippuessa syliin.

Toisesta mukana olleesta kännykästä löytyi offlineen ladattuna ilmainen maps.me -sovellus, joka opasti perille ilman isompia ongelmia. Enemmän kuitenkin katselin tienviittoja, ja ”centro”-kylttien avulla pääsi aina helposti keskustaan.

Pääsiäinen on Italiassa melko iso juhla, ja sen huomasi ruokaa etsiessään siitä, että juuri mikään kauppa tai ravintola ei ollut auki. Matkapäivistä kaksi oli pääsiäissunnuntai ja -maanantai, joten elin lähes nälänhädässä etsiessäni seuraavaa ateriaa. Onneksi turistikadut eivät kuitenkaan pettäneet, ja sieltä aina lopulta jotain löytyi.

Georgian reissun purku on vasta alkamassa, mutta siitä tulossa legendaa lähitulevaisuudessa niin tekstinä, kuvana kuin videonakin.

János-hegy ja iltakuvailua

Budapestin paikallisopas

On vaan pirun hienoa, että unkarilainen haluaa näyttää, kun sillä on rahaa.

Ensimmäisen kuukauden aikana teillä on näkynyt vaikkapa Audin R8:a, pari tuoretta Maseratia ja kertalleen Lamborghinikin (taisi olla Gallardo). Sen sijaan sähköautoilu ei ole Unkaria saavuttanut. Parit Teslat ja Leafit olen bongannut, mutta missäpä niitä ladatakaan, latauspisteitä kun olen tähän mennessä nähnyt tasan yhden. Eikä vielä ajoittain liikenteessä näkyviä Trabanteja niistä pystyisikään lataamaan.

 

Maanantaina löysin itseni pelailemasta Megazonea tai miksi tätä laserasepeliä nyt kutsutaankaan. Sekalaisessa porukassa (vaihtaria, tuutoria ja hänen kavereitaan) oli vain 6 henkeä, mutta se ei paljoa pelejä haitannut. 3 vs 3 jaoilla sai iso ihminen hyvin hien päälle. Tunnin vuoro, jossa koko 1700m² pelialue oli käytössämme kustansi 2000Ft/pelaaja (6 €), joten ihan konkurssiin ei tälläkään kertaa ajauduttu. Vuoden inttikokemuksesta ei juuri ollut hyötyä, sillä honkkelin pää oli koko ajan ylhäällä, reidet hapoilla ja osumia sateli… Mutta hauskaa oli tietenkin. Jälkipelit hoidettiin yhdessä Budapestin Corvinus Cafeista, joka on jonkinmoinen drinkkibaari. Yksi janojuoma muuttui äkkiä kahdeksaksi, kun tarjous ”kaksi yhden hinnalla” saavutti näkökenttäni. Kaksi coctailia teki 890Ft (vajaa 3€), toki 2cl viunamäärällä. Suositukset siis limuviinalla juopumista aikoville.

Keskiviikkona vaelsin lentokentälle vastaanottamaan seuraavat ruisleivän tuojat, kun äitee ja pikkusisko eksyivät kriittisen maahanmuuttopolitiikan luvattuun maahan. Jälleen kerran kentälle mennessäni mieleen hiipi, että milloinka nämä karjavaunuiksi ristimäni Metro 3:n vaunut hajoavat lopullisesti, ja millaisen kuvan niillä matkustaminen antaa maahan saapuvalle matkaajalle. Sama asia on metron päätepysäkiltä kentälle vievän bussilinjan kanssa. Paristi on tarvinnut tarkistaa, että onko alla todella kestopäällystettä, vai liikutaanko nyt Metsähallituksen puolella. Sen verran hampaita tiputtavaa matkanteko välillä on. Pientä parannusta on kuitenkin tulevaisuudessa tulossa, ainakin suunnitelmien tasolla. Kuitenkin uskon, että meno jatkuu samanlaisena mälväyksenä kuin uusimman metrolinja 4:n kanssa. Sen piti alunperin avautua vuonna 2003, ja 17 uudelleen asetetun avauspäivämäärän jälkeen avajaisia vietettiin maaliskuussa 2014. Kuulostaa perin unkarilaiselta. Yllätyin kuitenkin tässä eräänä päivänä huomatessani, että Metro 4 liikkuu ilman kuljettajaa. Jossain asioissa ollaan ajan hermolla.

2016-03-04 16.44.58
Sarjassamme holtittoman kalliit kahvilat kokeiltiin etovalla mainoslauseella ”the most beautiful cafe in the world” ratsastavaa kahvila New Yorkia lähellä Blaha Lujza tériä. Paikan sisustus oli pappia vaille kuin kirkosta, palvelu oli nopeaa ja tarjottavat maistuvia. Pisteet myös pianonsoittajalle. Hinnat liikkuivat tasolla 5,5€/pieni vaniljacappuccino ja 8€/jäätelöannos, mutta kyllähän sitä aina hyvistä Instagram-kuvista kannattaa maksaa, kiusasin äiteä. Vakavasti otettava vaihtoehto pari postausta sitten mainitulle Book Cafelle.
2016-03-04 13.03.25.jpg
Vieraat käppäilivät jokaisena kolmena päivänä 15-20km ja ottivat molemmat arvioni mukaan noin 3000 valokuvaa. Perjantaina kävelymatka 334 metriä pitkän Vapaudensillan (Szabadság híd) yli kesti noin 35min, ja sen aikana meinattiin jäädä noin 14 pyöräilijän alle. Mutta tuli kai hyviä kuvia. Gellertinvuorelle kiipesin jo neljättä kertaa yhdessä turistieni kanssa; ravintoloissa suosittiin tuttuja ja turvallisia, jo aiemmin vierailtuja paikkoja. Tarjoilijat alkavat kohta tunnistaa tutun sönköttäjän jo ovelta.

Vieraat saatettu kentälle. Kyllä sitä on taas arjen tarpeessa.

Vielä vähän lisää penkkiurheilua ja nähtävyyksiä

IMG_9056
II. János Pál pápa tér on siitä mukava neljän hehtaarin puisto, että siellä mahtuvat samaan aikaan temmeltämään niin lapset, koirat kuin deekutkin. Maanantaina keväisessä 15 asteen lämpötilassa onnistuin sijoittamaan kuvaan kaikkia kolmea em. ryhmää. Samalla lähiseutukierroksella tuli älyttyä, että puiston toisella laidalla on toinen Budapestin oopperataloista ja että II. János Pál Pápa tarkoittaa vanhaa kunnon paavi Johannes Paavali II:sta.

Keskiviikko oli tietenkin pelipäivä ja tällä kertaa penkkiurheiltavaksi pääsi jääkiekko. MOL-liigassa pelaa yhdeksän joukkuetta, joista 2 on Romaniasta ja 3 Budapestistä. Kuudenkertaisen runkosarjan jälkeen oltiin nyt edetty jo välieriin, jossa MAC Budapest sai vastaansa Fehérvár AV19:n. En ollut hallin ainoa suomalainen, sillä MAC:n kakkossentterinä pelaa viime kaudella Kajaanin Hokissa kynäillyt Niko Saarenpää.

Sisään halliin pääsi huokealla 1000Ft:lla eli noin 3 eurolla ja Suomessa täysin mahdoton yhtälö eli olut+katsomo onnistui 490Ft:lla. Ja mikä uskomattominta, kukaan ei kuollut, loukkaantunut tai humaltunut tästä kotimaassa laittomasta teosta. Halli oli täysin rempattu toissa vuonna ja 2500 katsomopaikasta oli täytettynä eilisiltana ehkäpä 1200. Silti tunnelma oli parempi kuin vaikkapa Hakametsässä koskaan olen kokenut. Molemmilta joukkueilta löytyi äänekkäät faniryhmät; rummut ja torvet pärisivät koko 60min. Yleisö oli kuitenkin huomattavasti paremmin käyttäytyvää kuin vaikkapa Ferencvárosin jalkapallohuligaanit.

Pelin taso oli ehkä jossain kotoisen Mestiksen tasolla, en usko että kummastakaan olisi edes nykyistä Espoon ylpeyttä Bluesia haastamaan.Tahti oli hitaampaa, eniten maaleja tehtiin maalinedussekoiluista, koko ajan pelattiin pikku-sikaa ja maalivahdit imivät aika helppojakin kuteja reppuun. Vieraat hallitsivat ensimmäistä erää, mutta MAC paransi tasoaan toisessa erässä ja otti voiton luvuin 5-4 (1-1, 4-2, 0-1). Kakkosketjun sentteri Saarenpää sai tililleen syöttöpisteen 2-1-maaliin.

2016-02-25_15.20.26
Parit fiilisruudut, jotka jäivät kollaasiohjelmassa samalla tavalla jyrän alle kuin Suomi Yhdysvalloille Vancouverin olympialaisten välierissä 2010.

Jääkiekon MM-kisojen Suomi – Unkari pelataan 11.5, ja aion löytää itseni silloin sporttibaarista huutamasta Unkarin kumoon. Silti yhä kaikki kunnioitukseni 50 jäähallin Unkarille, joka on yksi niistä kahdeksasta maasta, jotka pelaavat alkukesästä sekä kiekon MM-kisoissa että potkupallon EM-kisoissa.

 

IMG_9065
Pyhän Tapanin kirkko (Szent István-basilika) a.k.a basilika oli melkoisen vaikuttava rakennus niin sisältä kuin ulkoa. Suosittelen itseäni ja muita kiipeämään kirkon kupolin reunalle vähemmän sateisena päivänä. Hinta 500Ft (1,5€). Maisemat kuitenkin myös sateella kelvolliset, tuossa kamera tähdättynä Budan linnaan päin.
2016-02-23 12.32.34
Andrássy útilla sijaitsevan kirjakaupan yhteydessä on erittäin kaunis Book cafe. Toijalan ABC ei ihan yllä samalle tasolle miljöön näyttävyydessä. Valkosuklaalatte ja omenapiirakka varmaan 7€, mutta kerrankos sitä. Saman verran ne maksaa siellä ABC:lläkin.